torstai 28. marraskuuta 2013

Pohdintaa asuinjärjestelyistä ja kellariremontista

Ennen muuttoa meillä oli epärealistinen haave päästä aloittamaan kellariremontti melkein heti, ainakin hakea rakennuslupaa ynnä muuta sellaista, johon aina menee aikaa ennen kuin saa haalarit niskaan.

Projekti ei ole edennyt yhtään. Tai olemme suosiolla lykänneet kellariremontin ensi kevääseen. Tosin kellarin käyttötarkoituksen eli sen, minkä alunperin piti olla aivan selvää, onkin nyt auki. Ennen muuttoa ajattelimme, että kellariin tehdään pieni miniasunto L:lle, joka on mielellään omissa oloissaan. Toisaalta Petrikin asuisi mielellään omissa oloissaan, joten ennen muuttoa tuosta tulevasta kellariasunnosta lähestulkoon kilpailtiin. :D

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että L on asettunut siihen yläkerran huoneeseen, josta oli tarkoitus tulla minun huoneeni, ja minä olen siirtynyt olohuoneeseen asumaan. Se taas johtuu siitä, että nukkumisrytmini on sama kuin T:n (lastenhuone on olohuoneen vieressä). Nykyään T nukkuu erinomaisesti, ja yölliset heräilyt ovat aivan poikkeuksia, mutta nousemme aamuisin aikaisin. Vinolassa on niin hyvä äänieristys, etten yläkertaan (tai kellariin) kuulisi mahdollista itkua tai muuta heräilyä, ja itkuhälyttimen kanssa nukkuminen on omalla tavallaan hermostuttavaa: raksahtelua, havahtumista lapsen yskimiseen ja miettimistä, kuinka monta vuotta halpa itkuhälytin oikeastaan voi kestää. Miehet taas nukkuvat eri aikaan, joten on luontevaa, että he sijaitsevat yläkerrassa omissa huoneissaan, jolloin me varhain heräävät voimme aamulla toimia alakerrassa täydellä höyryllä.

Olohuone on määräytynyt minun valtakunnakseni jo senkin takia, että pystytän sinne hoitotilan. Saan aivan yksin päättää seinien ja verhojen väristä ja taulujen asettelusta: mahtavaa, ei yhtään kompromissia! Hoitohuoneeksi sisustaminen tosin ajankohtaistuu vasta joskus ensi vuoden puolella, koska nyt on sen verran muita töitä, opiskeluja ynnä hommia, ettei ehdi hoitaa kuin vanhoja asiakkaita, jos heitäkään. Seinät ja verhot ovat tällä hetkellä rauhoittavan vihreät, ja ensi viikolla saapuva vuodesohva on samaa väriä. Kyllä siitä vielä hieno tulee!

Takaisin kellariin. Se on aivan alkuperäinen kylmätila, jossa pitäisi tehdä aika isokin remontti, jotta siitä saadaan kelvollinen käyttötila. Ainakin tarpeen olisi komeroiden seinien avaaminen (timanttimies), jotta saadaan yksi iso (n. 25 m2?) huone kahden kopin ja epäkäytännöllisen L-kirjaimen muotoisen tilan sijaan. Sellaisena siitä olisi talon suurin yksittäinen huone. Kellarikoppien betoniseinät ovat tietysti osa talon rakennetta, eli jos niitä hajotettaisiin, joutuisi jättämään jonkinlaisen kantavan pylvään, jotta tönö pysyy kasassa.

Tässä on alkuperäinen rakennuspiirustus (v. 1946). Nykykellari on muuten ennallaan, paitsi että saunatila on jaettu kahtia löylyhuoneeksi ja suihkuhuoneeksi. Kantavat seinät ja kaikki muu olennainen on tällä hetkellä silti aivan samat kuin piirroksessakin.

Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi.
Myös kunnollinen lämpöeristys ja lämmitysjärjestelmä (lattialämmitys?) olisi välttämätön, jotta kellarihuoneessa oikeasti pystyisi olemaan. Kun kyse on maan alla olevasta tilasta, on ilmanvaihto ja kosteusasiat huomioitava erityisen tarkasti, eikä siinä varmaan pääse mitenkään ihan helpolla tai halvalla. Lisäksi pitäisi ottaa huomioon talon vinous ja se, oikaistaanko sitä joskus ja jos niin miten, tuleeko ulkopuolista lämpöeristystä ja niin edelleen.

Toisaalta jahkailu kellariasiassa voi kääntyä eduksemme, jos ajatellaan sitä nyrkkisääntöä, että talossa kannattaa asua vuosi ennen suuria muutostöitä. Jos mahdumme elämään näin, kellarista saisi pienemmällä remontilla siistin verstastilan ompeluun, opiskeluun, piirtämiseen ja sellaiseen. Silloin se on enemmän satunnaisessa kuin jatkuvassa käytössä, eikä lämpötilankaan tarvitse olla yötäpäivää korkea.

Olen käsittänyt, että kellariremontti olisi yksinkertaisimmillaankin suunnilleen tällainen:
  • väliseinien purkaminen (timanttimies)
  • kellarikoppien oviaukkojen muuraaminen umpeen
  • sähkötyöt (sähkömies)
  • lattian ja seinien oikaisu
  • lämpöeristys
  • lattialämmityksen asentaminen
  • pintatyöt, ovet ja ikkunat
Rakennuslupaa olisi haettava, koska tilan käyttötarkoitus muuttuu, ja kantaviin rakenteisiin puututaan.

Lisätila kellarissa ei tietenkään ole elintärkeä, mutta se parantaisi hurjasti asumis- ja talonkäyttömukavuutta, kun voisin siirtää työpisteeni ruokapöydän äärestä jonnekin, missä ei joka kerta tarvitse raivata tavaroita pois, kun ruoka-aika lähestyy. Muutenkin saisin varmasti enemmän aikaan, jos voisi yhtäjaksoisesti keskittyä juttuihin, varsinkin jos tekee ihan ansiotöitä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Näin yläsytytys helpottaa elämää

Edellisen asuntomme kaakeliuunin pesä oli hyvin pieni. Se oli niitä tyypillisiä 1930-luvun työläisasuntojen kakluuneja, joita näkee Turussa eri puolella. Kun olin mökillä saunassa ja keskuslämmityskattilan kanssa oppinut tekemään yläsytytyksen ja lämmitämään huolettomasti, tuntui pienipesäisen puuhellan ja ahtaahkon kakluunin kanssa sänklääminen hankalalta.

Vinolassa jatkoimme perinteistä lämmitystä, kunnes eilen huomasin kokeilla yläsytytystä. Ja jösses: puut mahtuivatkin pesään pitkittäin ihan noin vain! Tein kunnon latingin (ensimmäinen kunnon pakkasyö, -9C), ja sain T:n huoneen uunin lähes hehkuvaksi. Pesän syvyys on 38,5 cm, eli ei ihme, ettei ota vastaan. Edellisen asunnon pesän täytyi olla jotain 30 sentin luokkaa. Petri ei vieläkään oikein usko, että normaalit polttopuut mahtuvat pitkittäin, epäili minun valikoineen erityisen lyhyitä.

Yläsytytys on siis sama asia kuin päältä sytytys (Metsäkeskuksen info, pdf-tiedosto).

Kännykkäkuva: Pieta.
Päältä sytyttäminen on tutkitusti ja todetusti ja todistetusti eli siis ihan oikeesti puhtain tapa polttaa puuta, se siis aiheuttaa vähiten päästöjä. Itse asiassa palaa niin puhtaasti, että mökillä kävi yläsytytykseen tutustuessamme itses kullekin useammankin kerran niin, että kiukaan alla roihusi iloinen tuli, lämmittäjä lähti saunalta hyvillä mielin, kääntyi saunapolulla katsomaan savupiippua -- ja kirosi raskaasti: piipusta ei tule savua. Harmistunut lämmittäjä palasi saunalle, jonka kiukaan pesässä edelleen roihusi iloinen tuli. Tämä täytyi toistaa muutaman kerran, ennen kuin alkoi uskoa, että kyllä se tosiaan palaa.

Oikeastaan vielä pienipäästöisyyttä enemmän minua kiinnostaa sytytystavan taloudellisuus puun ja ajan suhteen. Kun lataa pesään klapia ja sytykkeet, raapaisee tulet (oho, nyt paljastui, että käytän arkaaisia tulitikkuja enkä sytkäriä) ja katsoo että syttyy, niin ilma-aukot pääsee pian säätämään kunnon palamisen mukaisiksi. Sitten vain puuhailee kaikenlaista ihan muuta, eikä tarvitse ajatella koko pesää pitkiin aikoihin! Kun puut ovat melkein palaneet, on uunikin jo tosi kuuma, käytännössä voi polttaa vähän paperi- ja kartonkiroskia ja sen jälkeen säätää peltiä pienemmälle. Saunalla hyöty ilmenee niin, että kun sytyttää tulet, voi mennä 45-60 minuutin päästä katsomaan tilannetta, ja silloin on jo lastenlöylyt eli 60 C.

Talven kovilla pakkasilla varmasti näemme, meneekö polttopuuta lopulta sama määrä, enemmän vai vähemmän. Nyt ainakin vaikuttaisi siltä, että samalla määrällä puuta saa kuumemman uunin, mikä on tietysti ihan loogista, koska nyhverösti palaminen ei paljon lämmitä ja nokeaa paikkoja. Oli puunsäästön kanssa niin tai näin, niin ainakin talvemme helpottuu paljon tämän oivalluksen myötä, ja vaikka meillä lämmityskykyisiä aikuisia talossa kolme onkin, on aika ehkä se kriittisin resurssi, kun olisi niin paljon muutakin tekemistä kuin vahtia uunia.

torstai 21. marraskuuta 2013

Ja tältä se näyttää!

Yleensä taloblogeissa kai lähdetään liikkeelle kohdetta esittelevistä valokuvista, ja mennään sitten vasta yksityiskohtiin. Me olemme olleet koko syksyn tosi laiskoja kameran kanssa. Toinen syy on se, että tästä talosta on hyvin vaikea saada kunnollisia kuvia. Huonoja taas ei haluaisi julkaista, vaikka pakon edessä niinkin on tehtävä -- kuten nyt. Tuntuu nimittäin hölmöltä aina vain puhua Vinolasta ilman, että kenelläkään lukijoista on aavistusta, miltä tönö näyttää.

Marraskuisessa aamuauringossa kadulta päin.
Kännykkäkuva: Pieta.

Yksi ongelma on se, että talo näyttää hirveän lättänältä ja ankealta, otti kuvan mistä päin tahansa. Tarpeeksi etäälle ei pääse ilman että edessä on puita, pensaita ja taloja. Toisaalta: mitäpä muutakaan rintamiestalo olisi kuin suorakulmainen särmiö, jossa on harjakatto ja jotain lisäulokkeita?

Takaportilta katsoen.
Kännykkäkuva: Pieta.

Petrin kännykkäotokset ovat vähän paremmin onnistuneita, mikä johtuu varmasti kameran laadusta sekä keskittymisestä kuvaustilanteessa.

Pääsisäänkäynti oikealla.
Kännykkäkuva: Petri.

Nyt huomaan, että senkään takia ei tule kuvatuksi juuri mistään suunnasta, että sisäänkäynnin lähettyvillä on niin usein kaikkea rojua. Pelkästään siistimmän kuvan takia ei jaksa kaikkea raahata nurkan taakse. Muutenkin on aina jotain pusikkoa ja purkurompetta linssin ja kohteen välissä. Kas näin:

Syyskuista vehreyttä ennen kauppoja.
Kuva oikealla kameralla: Petri.
Syksy tuli nopeasti ja tienoo alkoi näyttää ihan erilaiselta. Eli harmaalta ja ankealta kuten ensimmäisissä kuvissa. Viimeistään siinä vaiheessa huomasimme, kuinka paljon puita ja pensaita tässä ympärillä on.

Lokakuisia pihapuita.
Kännykkäkuva: Petri.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kamiina paikalleen

Viime blogissa esiteltyyn nurkkaukseen asensimme eteläkarjalaisen Sepon Valutuotteen valmistaman Tupa-takan. En tosin ole vieläkään ymmärtänyt, mikä ero on kamiinalla ja takalla. Koska tuo ei ole varaava, siinä on mökkimäinen savuputki eikä savupeltiä, sanon sitä itsepäisesti kamiinaksi siihen saakka, kunnes joku kertoo, mikä tekee siitä takan eikä kamiinan. Joka tapauksessa tuohon tulisijaan päädyimme siksi, että siinä on hyvä paistouuni. Uunillisia kamiinoita on vähänlaisesti tarjolla muutenkin.

Tilasimme Puuilon nettikaupasta (ennen tietoa siitä, että ne avaavat liikkeen myös Kaarinaan) kamiinan lisäksi: 1 kpl supistimen (150 mm > 120 mm), 1 kpl 900 mm pitkän putken, 1 kpl 90:n asteen kulman, 1 kpl 45:n asteen kulman, muurausholkin ja valurautaisen keittolevyn. Hinnat olivat kohtuulliset, palvelu hyvää ja kuljetus nopea. Rekkapoika vieläpä auttoi kantamaan kamiinan sisään, vaikka sen päälle oli kirjattu paino aivan väärin (65 kg kun pelkän kamiinan paino on 132 kg!)

Miehet valitsivat asennuspäiväksi lauantain, jolloin olin koko päivän kurssilla. Vaikka he näin tietysti varmistivat itselleen työrauhan, oli silti mukava tulla illalla kotiin niin, että oli valmista.

Savuputki piti lyhentää, ja toimenpide onnistuikin siististi (putken kannalta, ei L:n: kuumakestomaaliin ei juuri pitäisi koskea ennen kuin kamiinaa on lämmitetty muutama tunti nimellisteholla, siispä joka paikka olikin mustana, mitä en onneksi ollut näkemässä; lisäksi kommenttia tuli huonosta rautasahan terästä ja jostain muustakin vielä, varmaankin siitä, ettei ollut rälläkkää, vaan joutui nysväämään käsin huonolla terällä). Sitten L käsitteli savuputken saumat tulitiivistysmassalla (Tytan) ja lykkäsi tulivillaa horminsuuhun. Ihan tiivis tuli.

Petri lähetti tämän kuvan, ja tykkään siitä edelleen niin paljon, että se on puhelimeni taustakuvana:

"Omakuva kännykällä sekaisessa olohuoneessa".
Kuva: Petri.
Minulle jätettiin vain koepoltto. Alkuun tuntui vähän hankalalta keksiä optimaalinen tapa saada se syttymään ja palamaan, mutta kyllä se siitä lähti. Parilla ensimmäisellä kerralla maali kovettuessaan kärysi aivan kuten ohjeissa luvattiinkin, mutta sitten ilmanala muuttui siedettäväksi alakerrassakin.

Pari viikkoa kamiinaa käyttäneinä toteamme seuraavaa:
  • sytyttäminen vaatii pientä kikkailua tai ainakin pieniä pilkkeitä; pesä on aika matala, ja savu lähtee vaakasuoraan
  • ilmansäätö on monimutkaisempi, kun läpiä ja kampia on niin paljon, mutta perusidean hoksaa nopeasti (eniten tuntumaa tästä on tällä hetkellä L:lla) 
  • kamiina lämpenee nopeasti ja myös tietysti jäähtyy yhtä nopeasti
  • säteilylämpö on ihan eri luokkaa kuin varaavassa tulisijassa: pyykit kuivuvat kamiinan lähellä tosi nopeasti
  • uunin hyötysuhde on hyvä: kuudella klapilla saa viiden litran valurautapadan ruokaa kypsäksi, ei siis lämpimäksi vaan oikeasti juurekset kypsäksi
  • keittolevyn hyötysuhde on erittäin huono: olen vain kerran jaksanut keittää kahvia (espressopannu) liedellä, ja siihen meni pieni ikuisuus
  • lasinen luukku on hauska ja tunnelmallinen
Niin, kamiinan nimellisteho on 9 kW, jos joku tekee sillä tiedolla jotain.

Asennusohjeissa sanotaan, ettei kamiinaa tulisi käyttää ympärivuotisesti asunnon ainoa lämmönlähteenä. Oletan että ympärivuotisuudella ajetaan takaa sitä, että jos kamiinaa paahtaa yötä päivää, osat eivät kestä takuussa ilmoitettua aikaa. Pesässä ei myöskään pidä polttaman pelkkää koivua. Kysyin nuohoojalta tuosta koivuohjeesta, ja hän ihmetteli sitä hivenen. Koivu ei kuulemma pala yhtään sen kuumemmin kuin muukaan puu, se vain palaa tiiviytensä takia pitempään, ja tästä johtuu isompi lämpöarvo. Sekapuuta meillä ei valitettavasti juuri ole , joten jatkamme koivulla (kiitos Tuomon ja Petrin aherruksen Ahmauksessa!) maltillisesti ja toivomme parasta. Sen tulikin jo todetuksi, ettei pesään kannata laittaa yli kahta klapia kerrallaan (L tuli toisella lämmityskerralla lisänneeksi puuta hieman reilusti, ja paistouunin lämpömittarikin meni joksikin aikaa yli maksimin 250 C. Ehkä tämän kokeilun ansiosta maali ei kärynnyt myöhemmin enää lainkaan.

Vielä tarvittaisiin laippa villan ja horminsuun peitoksi. Pyysimmekin tarjousta vehmaalaiselta Noitavasaralta. Vastausta ei ole vielä tullut, mutta toivottavasti ehtivät tehdä näin joulukiireiden alla tai edes joskus. Siihen saakka toki pystymme edelleen katselemaan tiivistysmassalla ja maalilla koristelua keltaista villaa.

Tähän loppuun vielä pari sanaa ruoanlaitosta. Käytän Ritvalta saatua emaloitua valurautapataa (Porin Valu). Arkinen pataruoka syntyy näin. Kuullotan ensiksi sipulit ja mausteet (ja mahdolliset lihat) rasvassa sähköliedellä (tietenkin padassa). Sitten lisään sipuleiden joukkoon makuaineet (kuivattuja vihanneksia, yrttejä, sieniä yms.) ja liotetut pavut tai mahdolliset ryynit, ja annan hautua sillä aikaa, kun pesen, kuorin ja pilkon perunat, juurekset ja vihannekset. Lisään ne pataan, sekoitan, ja kaadan mukaan sen verran nestettä (vettä, munamaitoa, tomaattimehua, kasvislientä, kurpitsasosetta tms.), että pata pysyy mehevänä, vaikka se joutuisi olemaan uunissa vähän pitempäänkin. Yleensä tosiaan se kuusi klapia riittää siihen, että ruoka porisee iloisesti 175 asteessa tunnin tai pari. Täysi valurautapata varaa itseensä hurjasti lämpöä ja jälkikypsyy uunissa vielä senkin jälkeen, kun tuli pesässä on hiipunut.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Operaatio takkanurkka

Vanhan avotakan purkaminen ja kamiinan asentaminen tilalle oli ensimmäinen varsinainen rakennusprojektimme Vinolassa.

Alkuperäisistä rakennuspiirustuksista (1946) ei selviä, millainen tulisija lohuoneen nurkassa oli mutta 1970-luvulla se kuitenkin purettiin, ja tilalle rakennettiin avotakka. Ilmeisesti muutos johtui tuolloin siitä, että sähkökäyttöiset ilmakiertopatterit olivat lyöneet itsensä läpi, puulämmitystä pidettiin vanhanaikaisena, ja avotakka oli trendikäs. Oli syy mikä tahansa, avotakka on lämmityksen kannalta täysin tehoton: se ei lämmitä, koska melkein kaikki lämpö menee hormiin (vrt. nuotio), ja se vaatii palaakseen niin paljon ilmaa, että se vetää huoneeseen kylmää ilmaa enemmän kuin mitä se ehtii lämmittää. Lisäksi takka oli mielestämme ruma (ehkä jälkipolvet harmittelevat, että tylysti purimme sen, vaikka se edusti niin kauniisti 70-lukua...)

Purku oli helppoa -- joskin hirveän pölyistä ja sotkuista -- ihan vain moskan ja kivitaltan kanssa. Valmista tuli muutamassa tunnissa. Naiivisti ajattelin, että homma on itse purkaminen, sitten vain seinälle tehdään jotain, ja alusta laatoitetaan, ja kamiina asennetaan paikalleen. Opin tässä projektissa tärkeän remontointiin kuuluvan perusasian: aina menee paljon enemmän aikaa ja rahaa kuin on ajatellut, ja väliin tulee niin monta ylimääräistä työvaihetta, ettei olisi koskaan uskonutkaan.

Purettu takkanurkka nimittäin näytti tältä:
Kuva 1. Nurkka heti purkamisen jälkeen. Kuva 2. Lähikuva horminsuusta. Kuva 3. Ilmanottoaukko takan alla.
Kuva 4. Hormiaukkoa korjattu tulimassalla. Kuva 5. Ilmanottoaukko puhdistettuna.

Nurkan seinät ja lattia piti ensin jyrsiä ja sitten tasoittaa, mihin toi haasteensa talon vinous. Onneksi Lassi otti hoitaakseen tämän homman. Siihen tarvittiinkin sitten paljon sellaisia työkaluja, joita meillä ei (silloin vielä) ollut omasta takaa.

Kuva 1. Nurkka jyrsitty lukuun ottamatta muhkuraista, nokista kulmaa. Noen jättäminen kostautui myöhemmin.
Kuva 2. Laminaatin sahaaminen muotoonsa pyörösahalla, puukkosaha osoittautui myös tarpeelliseksi.
Kuva 3. Ilmanottoaukko tukittu uretaanivaahdolla, laastilaatikossa sekoitettuna Tiilitasoite 5000:ta.
Kuva 4. Seinä tasoitettu kahteen kertaan.
Kuva 5. Hormiaukon viimeistelyä, puinen ohjuri oli välttämätön.

Lattian kohdalla piti miettiä, oikaiseeko vatupassin vai talon vinouden mukaan. Toivottavaa olisi, ettei tulisi sellaista vinoa vaikutelmaa, vaikka todellisuudessa kaikki olisikin vinossa. Jos taloa joskus oikaistaan tai lattiat koolataan, olisi ärsyttävää jos sen jälkeen kaikki aiemmin tehty törröttäisi vinksin vonksin.
Takkanurkan pohja on noin metrin kanttiinsa.
Alin nurkka vaati täytttöä reiluhkon kolme senttimetriä.


Lattiavalu tehty. Seinän ja lattian välissä solumuovia ajamassa liikuntasauman virkaa.
Liikuntasauma myös valun alla, vaikka näin pienessä projektissa olisi nämä voinut jättää tekemättäkin.
Alla ohjuripuut joita pitää paikallaan laastisäkki.
Sitten vasta pääsin vihdoin niihin hommiin, joita olin odottanut jo pitkään: rappaamaan seinän ja laatoittamaan lattian. Jäljelle jäänyt noki erikoisella tavalla puski itsensä läpi (keltaisia läiskiä) täyterappauksesta, ja seinä piti lopulta vielä maalata. Laatoittaminen oli yllättävän helppoa ja mukavaa, vaikka alustan vinous ja laattakuvion moninaisuus vaatikin ehkä tavallista enemmän keskittymistä. Käytin Vinolan pihalta löytyneitä laattoja, ja lopputuloksesta tuli meidän mielestämme ihan harmoninen.


Lassi ja Petri asensivat kamiinan paikalleen, ja se onkin ollut käytössä siitä lähtien, mutta se onkin sitten jo toisen blogitekstin paikka.

torstai 14. marraskuuta 2013

Niin se tavara kiertää

Kesän aikana raivasimme kaappeja ja komeroita vaikka kuinka paljon. Tunnen syvää tyydytystä ja puhdistumista aina, kun lähtee säkki tai laatikko, parhaassa tapauksessa useampi. Huonekaluja emme heittäneet pois tuossa vaiheessa, koska oli vaikea hahmottaa, miten Vinolan huoneita käytämme, saati kalustamme. Se olikin fiksu päätös, sillä alkuperäiset suunnitelmanpoikaset ovat muotoutuneet useampaan kertaan. Vaikka muutimme pienemmästä isompaan (täällä neliöitä sentään 99), niin ällistyttävän moni esine ei mahtunut minnekään tai palvellut mitään tarkoitusta. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että Vinolassa oli valmiina kaksi lipastoa ja kaksi senkkiä, kaikki aitoa 1960-luvun muotoilua:


Kuvassa toisena olevan ilmoitin lahjoitettavaksi tori.fi-palvelussa, mutta kesti yli kaksi päivää, että joku kiinnostui, vaikka ilmoitusta katsottiin yli 600 kertaa.

Tähän mennessä olemme myyneet tori.fissä puoli-ilmaiseksi kaikkiaan kaksi lipastoa, yhden lampun, yhden sohvan, yhden kirjahyllyn, yhden sohvapöydän, kaksi tasohyllyä ja yhden parisängyn. Ekotorille olemme raahanneet vaikka mitä. Perjantaina viemme pari laatikollista vanhoja Arabian astioita Wanhoihin Kuppeihin, joka vaikuttaa tosi sympaattiselta vanhan tavaran liikkeeltä. (PÄIVITYS 15.11. Wanhoissa Kupeissa eivät huolineet yhtään astiaa, olivat joko kuluneita, huonokuntoisia tai niille ei ollut markkinoita. Paikka oli kyllä itsessään hieno, upeasti entisöity kansakoulu, ja siellä oli mahtava Arabian lastenastianäyttely, mutta palvelua ja liikkeen tunnelmaa en menisi kehumaan... Ehkä auttaa jos asiakas on keski-ikäinen ja konservatiivisesti pukeutunut?)

Mutta on tänne tullutkin kaikenlaista. Teimme kilometrin mittaisen rakennustarvikelistan, jonka kanssa kävimme Hirvensalossa Ekomatilla. Meitä onnisti monella tapaa: löysimme mm. kasapäin hyllylevyjä, pöytätason Lassille, juuri oikeanlaisen haitarioven T:n huoneen ja olohuoneen väliseen aukkoon (125 cm), vanhanmallisia seinänaulakon koukkuja ja pisteenä i:n päälle Neuvostoliitossa valmistetun leipälaatikon! Ekomatti on käsittämätön paikka, siellä olisi saanut kulumaan vaikka kuinka paljon aikaa. Suosittelen ekskursiota jokaiselle, jota kiinnostaa korjaaminen ja vanha tavara. Luultavasti sieltä palaa silmät loistaen: "En olisi koskana uskonut, että löytäisin juuri samanlaisen kahvan sen 80-luvulla rikkoutuneen tilalle!"

Oma hupinsa on muttaa vanhaan taloon, josta löytyy kaikenlaista. Sanoimme myyjille, etteivät tyhjennä kaikkea, koska meidän on helpompi viedä turhaa pois kuin tulla aivan tyhjään taloon. Irtaimisto täydentää sitä kuvaa, minkä olemme päätelleet korjausjälkien ym. perusteella. Tässä löytö kummallisimmasta päästä:

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Voihan laminaatti!

Maailmassa on sellainenkin ilmiö kuin laminaattilattia! Jotenkin olen aina luullut, että on olemassa puulattioita, betoni-, kivi- tai kaakelilattioita ja sitten sellaisia muovimattoja, jotka asennetaan puulattian päälle silloin kun se on liian huonossa kunnossa. Laminaattia on kuitenkin vaikka missä. Sitä mainostetaan Turun Sanomien etusivullakin harva se päivä. Väri- ja kuviovalikoima on loputon. Sen sanotaan olevan halpaa, ja varmaankin siitä syystä se valikoituu erityisesti vuokra-asuntojen ja julkisten tilojen lattiamateriaaliksi.

Laminaatin etuja:
  • halpa hinta
  • helppo asentaa
  • kestää kulutusta
  • näyttää paremmalta kuin muovimatto
 Laminaatin haittapuolia:
  • ei hengitä yhtään
  • ei kestä vettä
  • muovisen oloinen
  • vaurioituessaan menee surkeaksi
  • vaatii oman pesuaineensa ollakseen helppohoitoinen
  • liukas kuin fan
Vinolassa on laminaattia kaikissa monen huoneen seinissä ja katossa sekä kaikkien kuivatilojen lattioissa paitsi Petrin huoneessa ja portaikossa. Tässä alakerran eteistä, kellarinoven vierestä:


Eksoottisin paikka, mistä laminaattia löysimme, oli kellarissa sijaitseva entinen puuvarasto. Haju oli melkoisen ummehtunut, puutavara pääosin polttokelvotonta, ja Lassi purkikin lattian ensimmäisen viikon aikana. Tässä ensiluokkaisesti tiivistynyttä kosteutta juuri ulos kannetusta palasta:


Asuintiloissa aminaatti on asennettu 2000-luvulla suoraan vanhan lattian päälle, ilmeisimmin kynnysten poistamisen ja muiden invamuutosten yhteydessä. Onhan se sileä ja kestää pyörätuolilla rullailua mennen tullen. Tässä näkyy hyvin lattian kerroksellisuus, paljastui avotakkaa purkaessa:


Lattian, seinien ja kattojen hengittämättömyys tuntuu tietenkin vähän ankealta, mutta toivoaksemme se ei ole niin suuri ongelma, kun talo on muuten aika ilmava. Toki mielellämme ajan saatossa revimme muovit pois ja otamme esiin alkuperäisen laudan.

Laminaatti ei kestä vettä. Onneksi emme ole kovin innokkaita luuttuamaan märällä (mitä oivallisin kasvualusta bakteereille), joten ei tuota ongelmaa mopata "vain" nihkeällä. Harmillisinta on meidän kannaltamme ylenmääräinen kastumiselta varjeleminen: lattialle saisi mennä vettä, tai jos menee, se pitäisi heti paikalla pyyhkiä. Ehkä perheessämme ollaan veden kanssa tekemisissä keskimääräistä enemmän, sillä täällä vaikuttaa pian kuusi vuotta täyttävä henkilö, jonka erityiskiinnostuksen kohde on vesi kaikissa muodoissaan: tiskaaminen, hanat, suihkut, kastelukannut, letkut, lavuaarit, altaat, viemärit jne. Lattia kastuu usein ja vieläpä hyvin monella eri tavalla. Tiskipöytä on aivan erityisen vaaralle altis ympäristö, samoin vessan edustat. Ruokailuhuonekaan ei ole mikään kuiva tila, siellähän juodaan ja syödään. Itse asiassa mihin tahansa laminaattilattiaiseen tilaan voi milloin tahansa suihkun jälkeen rynnätä niin, että perään jää vain vana lätäköitä.

Kun laminaatti kerran on kastunut, se näyttää surkealta, eikä sitä voi enää mitenkään korjata muuten kuin vaihtamalla.

Toisaalta on ideaalista, että täällä on vielä parin vuoden ajan lattia, jolla ei ole juurikaan väliä. Lätäköitä syntyy, mutta toivomme suurimman roiskutteluinnon jäävän alaluokilla. Sitä ennen emme todennäköisesti edes ehtisi ja jaksaisi lattioita uusia.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Pieniä ja keskipieniä yllätyksiä

Tiedossa ennen muuttoa:
  • Lumi irrottanut lapetikkaat ja pultit repineet kattopeltiin pari reikää, joista vesi valuu (toivottavasti asiallisesti asennetun) välikatteen päälle ja täten pois. Asian huomasi isäni, joka Vinolan pihalla vieraillessamme lähes ensi töikseen kiipesi katolle (irrallisia tikkaita pitkin). Asiasta huomautti myös naapuri, jonka pihalta vaurio näkyy erittäin selvästi. Nuohooja ei mene katolle, jos tikkaat eivät ole kunnolla kiinni.
       Toimenpiteet: Vanhojen tikkaiden poisto, uusien hankinta ja asennus. Reikien paikkaus. Kustannukset: tikas ja asennussarja 170 €.

Nämä paljastuivat Vinolassa ensimmäisten viikkojen aikana:
  • Ymmärsimme välittäjän puheista, että nuohooja oli käynyt Vinolassa. Tulkinta oli toiveikas ja naiivi eikä perustunut tarkkaan tiedusteluun, sillä kävi ilmi, että nuohooja oli hyvinkin käynyt -- vuonna 2009! Kauhistuimme, sillä olimme iloisesti lämmittäneet kakluuneja ja kiuastakin pari kertaa. Käytössä olevat tulipesät tulee lain mukaan nuohota vuosittain. Onneksi nuohooja tuli pian, ja nyt voimme lämmittää hyvillä mielin. Samalla selvisi, että savupiipun suu on murentunut, ja tiiliä puuttuu siinä määrin, että se saattaa haitata vetoa.
       Toimenpiteet: Kutsuttava muurari korjaamaan savupiippu. Samalla kannattaa hankkia hatut piipun päälle. Kustannukset: arvio 600 - 800 €?
  • Asuntoesitteessä ja muissa tiedoissa mainittiin pesukoneliitäntä saunan pesuhuoneessa. Siellä sellainen olikin. Se, mikä puuttui, oli poistoliitäntä. Lähin viemäri oli 1,5 m päässä (keskellä saunan ja pesuhuoneen välistä oviaukkoa) siten, että välissä on yksi ovi (tai vaihtoehtoisesti saunan seinä).
       Toimenpiteet: Siirrettiin pesukoneliitäntä alakerran vessaan suihkun tilalle. Samalla jouduin sanomaan hyvästit toiveelle, että pystyisin vihdoin pesämään naamani lavuaarin päällä lyömättä päätäni mihinkään...
  • Asuntoa ostaessamme mainittiin, että siinä on kolme suihkutilaa, joista kaksi on vessassa ja yksi on saunan suihkuhuone. Vaikkei meillä olekaan tarvetta niille kaikille, niin ostaja olettaisi, että kaikki suihkutilat olisivat käyttökelpoisia eivätkä nimellisiä. Alakerran suihkusekoittimen asennuksesta puuttui tiivistys kokonaan (hamppu + kitti / putkiteippi), mistä syystä siitä ilmeisesti oli kytketty vedet pois kokonaan. L:n asiaa tutkiessa vettä pursusi liitinten välistä. Lattiakaato olisi ohjannut vedet eteisen lattialle, sillä viemäri on vessan korkeimmalla kohdalla -- siitäkin huolimatta että talo on kallellaan lattiakaivon suuntaan. Suihkutiloissa oli myös esitteen mukaan lattialämmitys, todellisuudessa vain yhdessä oli.
       Toimenpiteet: Suihkusekoittimen poistaminen, lämminvesirasian tulppaus, kylmävesirasiaan pesukoneliitäntä. Tilalle pesukone, kuten edellä todettiin. Kellarin pesukonekulmarasian tulppaus. Kustannukset: 2 kpl messinkihattuja à 3,05 €, yhteensä 6,10 €.
  • Asuntoesitteessä markkinoitiin uusittuja putkistoja. Osa putkista onkin komposiittia, osa perinteistä kuparia, ja viemäri on vaihdettu valurautaisesta muoviseen. Uutta ovat siis putket, kooltaan varsin kirjavat, mutta ammattitaitoa ei ole asentajalta ilmeisesti edellytetty rahtustakaan. Putket on vedetty mielivaltaisia reittejä pitkin, eikä läpivientejä ole tehty asianmukaisesti. Putkia ei myöskään ole eristetty edes välttävästi kylmässä kellaritilassa, mutta yritetty on -- tästä todisteena muutama silputtu eriste saavissa ja jokunen putkienkin ympärillä.  Seurauksena kuuma vesi on entistä viipyvämpää sorttia, mutta tämä ongelma oli jo hiipinyt tietoisuuteen esittelytilaisuudessa.
       Toimenpiteet:
    Putkistojen eristäminen. Kustannukset: arvio 200 - 300 €?
Teknisenä apuna tämän blogitekstin kirjoittamisessa oli L.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Loka-marraskuun kuulumisia

Olemme muuttaneet. Kauan siihen menikin: siirryimme viikkojen aikana liukuvasti Vinolaan, ja elämme edelleen laatikkokasan keskellä tietämättä tarkalleen, mikä sijoittuu minnekin. Olemme jo sen verran tottuneet asiantilaan, ettei se häiritse meitä niin paljon, kuin kuukausi sitten saattoi kuvitella. Ehkä syynä on se, että järjestimme ensiksi kuntoon T:n huoneen (sekä tietysti keittiön) sillä oletuksella, että lapselle uuteen kotiin sopeutuminen on vaikeinta. T. on kuitenkin nukkunut erinomaisesti ja ollut muutenkin hyvällä mielellä, ja on alkanut tuntua siltä, että ehkä sittenkin lapselle uuteen kotiin sopeutuminen on helpointa. Ainakaan häntä ei häiritse laatikoiden päällä kiipeily ja tavaroiden kuumeinen etsintä (jossakin mä sen ihan äsken näin...).

Vaikka muutamia pieniä tai keskipieniä ikäviä yllätyksiä onkin tullut eteen, emme ole lannistuneet, vaan elämä on alkanut soljua. Olen yllättnyt, miten nopeasti Vinola on alkanut tuntua kodilta. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että olen elänyt 6 - 20-vuotiaana rintamamiestalossa, joten ilmapiiri on tuttu erilaisista pinta- ja tilaratkaisuista huolimatta. Tottakai myös omien tavaroiden saapuminen tekee asunnosta kodin.

Ympäristökin on vähitellen tullut tutuksi, vaikka aiemmin emme olleet liikkuneet täällä päin oikeastaan lainkaan. Kun aiemmin mainitsin savimaalle rakentamisen aiheuttamasta rakennuksen painumisesta, on se vitsaus tai olotila, joka vallitsee koko tällä L-vuoresta katsoen uloimmalla kadulla. Naapureiden mukaan jokainen torppa on painunut vähän, mutta kun bussilinja kadulla lakkautettiin ja katu päällystettiin, vajoaminen on todennäköisesti loppunut. Tavallaan pidän vinoutta jopa positiivisena: pahimmat niuhottajat tuskin muuttavat riskikohteeseen, ja useimmat talot kadulla ovat ihan tavallisia ja asujiensa näköisiä, ei mistään IhanaKoti-lehdestä tempaistuja. :D