Savupiippu osa 1/2

Mikään remonttiasia ei ole niin yksinkertainen, että siihen olisi vain yksi järkevä korjaustapa. Esimerkkinä savupiippu.

Vinolassa on tosi iso savupiippu, joka on mitoiltaan noin 500 mm x 2000 mm. Hormeja on 16. Piipussa ei ole ollut päällä hattua, joten lenssi ja katon päällä olevat tiilet ovat rapautuneet, osa välitiilistä on pudonnut, joten hormien väleillä on reikiä. Muutama hormi vetää aika huonosti, ja välillä lämmittäessä tulee savunhaju jonnekin ihan muualle.

Syksyllä meillä kävi tosi mukava ja perusteellinen nuohooja, joka sanoi että savupiippu on ehdottomasti korjauksen tarpeessa. Isäni oli sanonut jo aiemmin samaa mutta uskoi piipun hyvin kestävän tämän lämmityskauden yli. Piippuremontti vaikutti tällaiselta: vanhan purkaminen, uuden muuraus, pellitys ja hatutus.

Viime viikolla kävin minäkin katsomassa piippua, aiemmin olin noussut vain katon reunalle, mutta nythän meillä on hyvät, uudet tikkaat. En kuitenkaan pystynyt ottamaan siellä valokuvia, joten nyt ei ole havainnollistavaa kuvitusta tähän kirjoitukseen. Piipun yläosa vaikutti tosiaankin kovin rapautuneelta mutta ei sellaiselta, että se olisi välittömästi romahtamassa. Katolla kävi myös katsomassa peltiseppä, jolta pyysimme työtarjouksen. Hänen mukaansa tilanne ei ollut lainkaan yhtä paha. Piippua ei tarvitsisi purkaa, ja pellitkin olivat hyvässä kunnossa (uusittu kattoremontin yhteydessä 2000-luvulla). Uutena tietona tuli se, että yksi hormeista on muurattu vinoon. Hän ehdotti seuraavaa suunnitelmaa:

1. kaikki piipun hormit korjataan ja massataan kattopintaan asti
2. ne hormit, joita käytetään (4 kpl) massataan (liukuvalu) alas asti (tämä on helppoa saunan ja kamiinan osalta, Petrin kakluuniin se pääsee puhkaisemalla välikatosta ja T:n huoneen kakluuniin luultavasti puhkaisemalla kamiinasta
3. puretaan piipun peltejä ja katsotaan, onko muuraustiilet kunnossa (sanoi että kattopeltityöt ovat niin ammattitaitoista jälkeä, että voisi olettaa, etteivät ole vain peittäneet rähjää piippua uusilla pelleillä)
4. tarvittaessa muurataan uusi piipunkakku mutta vanhan korjailullakin saattaa pärjätä
5. tehdään hattu, tässä tapauksessa kaksi hattua, joissa on sauma keskellä

Suunnitelma kuulosti muuten ihan hyvältä, mutta ongelmaksi tuli hinta. Massaus maksaa 150 - 200 €/m. Kun hormeja on 16 kpl, niin jo pelkkä massaus kattopintaan saakka tulisi maksamaan vähän hirveästi -- siis meidän budjetilla, siinäkin tapauksessa että L olisi ollut apumiehenä. Tähän ei sisältynyt edes ne neljä tulisijaan johtavaa hormia, joihin tulisi tietysti vielä huimasti lisää metrejä.

Tässä vaiheessa otimme selvää massauksesta eli slammauksesta, josta löytyy erinomainen ohje konesaumakatto.info-sivulta. Massaus ei olisi mikään mahdoton homma itsekään tehden, mutta vaikeinta olisi varmaan estää laastia ja tiilenkappaleita putoilemasta hormeihin. Piipunhatunkin voisi tehdä itse.

Viime viikolla meillä vieraili myös L:n isä (rakennusurakoitsija). Miehet tietysti kiipesivät katolle (mikä trafiikki!). Kurkkailtuaan hormeihin supertehokkaalla lampulla L:n isä oli samaa mieltä kuin minun isäni, eli että parasta on purkaa piippu, muurata uusi (ja suora), pellittää ja tehdä kunnon hattu. Lisäksi hän arveli, että vinon hormin syynä on todennäköisesti mittavirhe, joka on sitten päätetty oikaista.

Nyt siis pitäisi päättää, mitä oikein halutaan. Totta on, että veto on huono. Totta on myös se, ettei piippu seisottamalla parane, päinvastoin se haurastuu sitä mukaa, kun välitiiliä putoilee, ja tuki vähenee. Jos vesikaton yläpuolinen osa muurattaisiin uusiksi, eikä veto siitä huolimatta parane, niin sitten voisi harkita massausta.

Nyt siis tarjouspyyntöjä piippumuurareille. Tosin ihan ekaksi taidan kokeilla kuitenkin amista (ks. Laurakaisan talonmaalaus), jos vaikka saisi hyvin suunniteltua ja toteutettua työtä paremmin budjettiin sopien. Tosin mieleen tulee, että juuri äsken pari amisopettajaa tuomittiin siitä, että olivat päästäneet opiskelijat putoamaan kolmen metrin korkeudesta... Jos meidän kattorakenteemme eivät täytä ammatti-insituutin standardeja, niin sitten käännymme valmistuneiden muurareiden puoleen.

Geokysymys

Viime syyskuussa pyysin tarjouksen pohjatutkimuksesta kolmelta (3) paikalliselta geofirmalta, sain kaksi (2) vastausta, joista hyväksyin toisen. Työt luvattiin aloittaa viikon sisään ja tulokset "noin kuukauden kuluessa". Tuolloin ajattelimme, että tarvitsemme pohjatutkimuksen, jotta tiedämme josko ja miten talon painumiseen pitää suhtautua, eli uskallammeko ostaa Vinolaa.

Tehtävä

- työ tehdään Suomessa voimassa olevien määräysten mukaan (Euro-normit)
- visuaalinen tarkastelu (käynti paikalla)
- talon historia + arkistoselvitys sekä muiden perustietojen hankinta
- talon vinouden mittaus ja ympäristön vaaitus
- painokairauksia 4 pistettä ja 1 siipikairaus
- tulostus karttana ja leikkauksina
- raportti pohjaolosuhteista, nykytilanteesta ja suositus jatkotoimenpiteistä

Tuloksia ei tullut kauppapäivään mennessä, emmekä saaneet yrityksistä huolimatta firmasta ketään kiinni. Tontilla käytiin kairaamassa lokakuun alussa, kun kaupat oli jo tehty. Koko syksynä ei kuulunut mitään, ja koska asialla ei enää ollut kiire, se välillä unohtui ja välillä ajattelimme, että katsotaan piruuttamme, kuuluuko firmasta koskaan mitään. Ei kuulunut. Tammikuun puolivälissä lähetin tällaisen sähköpostin:

10.9.2013 hyväksyin tarjouksenne pohjatutkimuksesta (tarjous tämän sähköpostin liitteenä). Tarjouksessa sanottiin töiden alkavan "noin viikon sisällä tilauksesta" (tilaus tehty 10.9.2013) ja "valmiiksi noin kuukaudessa". Puhelinkeskustelussa X.X:n kanssa 9.9.2013 ilmoitin, että pohjatutkimus tarvitaan kaupantekoa varten, kauppapäivä 30.9.2013.

Tiedustelin tutkimuksen valmistumista puhelimitse viikolla 38 jättäen myös soittopyynnön sekä sähköpostilla 23.9.2013 saamatta vastausta. Pihallamme käytiin kairaamassa vasta viikolla 40 (3 viikkoa tilauksen tekemisestä), eikä tuloksia tai yhteydenottoa ole tullut tähänkään mennessä (4 kuukautta tilauksen tekemisestä). 

Tarjouksessa tutkimuksen kiinteäksi kokonaishinnaksi ilmoitettiin X € (sis alv 24 %). Koska tutkimuksen aloitus- eikä valmistumisaikataulu ei ole toteutunut, emmekä voineet käyttää tutkimustietoja kaupantekoon 30.9.2013, mihin niitä ensisijaisesti tarvittiin, ettekä ole ottaneet yhteyttä asiaankuuluvalla tavalla, katsomme että tilauksemme on peruuntunut, eikä meille aiheudu siitä mitään kustannuksia.

 Viikon kuluttua tuli seuraavanlainen vastaus:

Teimme maastotutkimukset syksyllä, mittauspäivämäärä 25.9.2013 ja kairauspäivämäärä 1.10.2013. 

Meillä on mittaus/vaaitus- ja kairaustulokset tulostettuina.

Teillä on mahdollisuus lunastaa tutkimustiedot, joiden hinta on puolet sovitusta kokonaishinnasta. Geosuunnittelua kohteeseen ei ole tehty.

Olemmehan toki pieni asiakas verrattuna esim. jättifirmoihin, jotka teettävät kerrostaloalueiden geotutkimukset kyseisellä yrityksellä, mutta en näe mitään syytä, miksei pientäkin asiakasta voisi palvella asiallisesti. Ehkä rahaa tulee ovista ja ikkunoista niin, että tonnilla ei ole mitään väliä?

Sanottakoon varmuuden vuoksi, että yllä oleva yritys ei ole Geo-Master Oy, jonka toimitusjohtaja on entinen vuokraisäntämme ja mukava mies. :)

Salaoja- ja kellariremonttia ajatellen olisi hyvä, että meillä olisi nuo maaperätiedot. Puoletkin alkuperäisestä hinnasta on liikaa. Emme saa kuitenkaan vastaavia miltään geofirmalta tuloksia tuohon hintaan. Mitä tekisitte?

Kateviljely!

Ajattelin, etten tee puutarhassa tänä vuonna mitään muuta kuin puu- ja pensashommia ja korkeintaan vähän tilliä, persiljaa ja ruohosipulia johonkin reunaan. Kuitenkin oli niin kiinnostavia siemeniä siemenkauppa.comissa, että kun tilasin steviaa, päädyin samalla tilaamaan nuo em. perusmaustekasvit sekä muita yrttejä, salaattia, pensastomaattia, papuja ja selleriä. Sitten paukautin vielä gojimarjaa ja ananaskirsikkaa, vaikka ne ovat varmaan hankalia kasvattaa, mutta eipä mene kuin pari euroa hukkaan, jos mitään ei synny.

Varsinainen hyvä uutinen kuitenkin oli se, että löysin tietoa kateviljelystä. Se on mitä täydellisin ratkaisu meidän kasvimaalle!

Kasvimaa on siis tuo tukkoinen ala vihreän polun molemmin puolin
jos se kuvasta ei heti ilmenisi. Kasvuston alla on vanhoja muoveja.

Vinolan kasvimaa on nimittäin vuosia villiintynyt pläntti savimaalla -- olkoonkin että vuosikymmeniä maata lienee parannettu. Sen sijaan että tappelisimme sen kuokan ja lapion tai jyrsimen kanssa auki, pääsemme tosi vähällä, kun seurailemme kateviljelyn periaatteita.

Tämä jyrsin tuli kaupan päälle talon
mukana. Epäilen sen toimivuutta, miehet
haluaisivat tietysti kokeilla.

Monesta eri kateviljely- ja permakulttuurilähteestä olen koonnut ohjelman, jota aion soveltaa kasvimaallamme seuraavasti, ellei joku kokenut viherpeukalo toisin neuvo:

1. Muovit revitään maasta pois. Metrinen rikkaruohokasvusto niitetään. Roippeet jätetään paikalleen.
2. Peitetään koko ala kauttaaltaan pahveilla (tai sanomalehdillä). Pahvien päälle kasataan oksasilppua 10 - 20 cm kerros.
3. Ja sitten paras osuus: ei tehdä yhtään mitään koko kesänä! :D Tosin haravointi- ja niittojätteet ja sen sellaiset voi levitellä katteen päälle, koska kerros hajoaa humukseksi kesän mittaan, ja päälle kannattaa lisätä tavaraa. Jos jotain rikkaruohoja kaikesta huolimatta tunkee esiin, ne on helppo kitkeä.
4. Ensi tai viimeistään seuraavana keväänä siinä pitäisi olla hyvä kasvupaikka erilaisille kasveille. Oletan, että isommanpuoleisille taimille. Kate vain neuvotaan työntämään syrjään istutuksen tieltä. Kai siihen kylvääkin voi? Jo ensimmäisenäkin kesänä voisi kasvattaa perunaa, näin ainakin yksi espoolainen kokeilu kertoo. Olivat tehneet viillon pahviin ja lykänneet perunan koloon, ja hyvin oli kasvanut.

Se ryytimaa tulee tuon pahvi-silppuprojektin reunaan, ja aion siinäkin kattaa taimirivin ympärykset silpulla ja viherroinalla.

Hirveää, tätä menoa alan kohta kuulostaa ihan harrastelijaviljelijältä! Yleensä kasvimaainnostus on kaatunut nimenomaan niihin rikkaruohoihin, vaikka Seilissä sentään jaksoin hoitaa plänttiäni kaksi kesää niin, että sieltä tuli melkoiset sadot (joku vanhempi setä varmaan kävi salaa lannoittamassa viljelyksiäni, kun ei uskonut, että luomumenetelmin mikään kasvaa...)

Vessanoven ehostus

Kylläpä näyttää masentavalta! :O

En tykkää sisustamisesta noin yleensä, vaikka on kai se muutakin kuin jatkuvaa uuden ilmeen luomista kodille erilaisin vippaskonstein niin, että joka huone näyttää yhtä ahdistavalta kuin asumuslehdissä. Olen parantumaton huithapeli, eli minua ei haittaa se, että maali hilseilee ja tapetti repsottaa, kunhan siitä ei koidu vaaraa rakenteille. Inhoan ylimääräistä krääsää ja pikkusievää rojua muutenkin, ja pidän funktionaalisista ratkaisuista, joissa kantava idea on vanhat ja käytetyt esineet, joilla on tarina sekä pitkä elinkaari.

Joskus on kuitenkin sellaisia kosmeettisia haittoja, etteivät ne mene enää minunkaan seulani lävitse. Tai itse asiassa oman seulan läpi ne juuri ehkä menisivät, mutta kun perustan tässä jossain vaiheessa oikean vastaanoton (vyöhyketerapia) kotiin, en haluaisi antaa asiakkaille sitä vaikutelmaa, että he astuvat röttelöön, joka luhistuu päälle hetkellä millä hyvänsä (kerrottakoon, että keittiössä 4 - 5 kaapinovea on jo ehtinyt pudota varpaille tai olkapäälle, mutta ne ovatkin niitä 90-luvun halpakaappeja). Turhantarkkojen vieraiden suhteen ei ole väliä, koska hehän tulevat meille kotiin ja saavat sietää meidän trendittömiä sisustusratkaisujamme siinä missä mekin heidän kotonaan heidän valintojaan. Asiakkaat sen sijaan saavat mielestäni vaatia hoitotilalta jotain, ainakin sitä että se vaikuttaa siistiltä, puhtaalta ja turvalliselta. Jos joku kaipaa valkoista ja steriiliä, ei sitä valitettavasti löydy täältä jatkossakaan (muuta kuin ehkä Petrin huoneesta).

Sietokynnykseni ylitti alakerran vessan ovi. Yllä olevassa kuvassa näkymä, joka piirtyy verkkokalvoille, kun sisään tullaan kuistin kautta ja avataan eteisen ovi. Oven alareuna näyttää lähemmin tarkasteltuna tältä:

Olohuoneen oven kahvan tekemä reikä on suurin,
mutta se ei näy tässä kuvassa.

Tämä kuva on myös eteisestä. Kaikki alkuperäiset
ovet on maalattu harmaiksi.

Ei ihme, että asuntoesittelijä kierrätti katsojat nurinkurisesti kellarin kautta ensin keittiöön ja sitten muiden alakerran huoneiden kautta eteiseen. Silloin ovi ei osu silmään yhtä pahasti. Sanottakoon, että Vinolassa näyttää tältä siksi, että talossa on asunut meitä ennen pyörätuolissa liikkuva henkilö, eli oli tehty niin paljon esteettömiä ratkaisuja kuin se rintamamiestalossa on mahdollista. Pyörätuolin aiheuttamia kolhuja on etenkin ahtaissa kohdissa kuten ovenpielissä ja kurveissa. Edelleenkään se ei meitä haittaa, koska tärkeintä on, ettei tarvitse varoa mitään.

Koska ovi on pintavaurioita lukuun ottamatta aivan toimiva, olisi ollut tyhmää vaihtaa se tässä vaiheessa, ja liukumekanismi on myös kätevä pienessä eteisessä, josta mennään paitsi vessaan ja olohuoneeseen myös yläkerran portaikkoon, kellariin, keittiöön sekä työkalukomeroon. Reikiä ei saa piiloon maalaamalla, mutta päällystämällä se onnistuu. Riskinä tietysti on, että vessan ovi näyttää siltä, että meillä on tuunattu.

Pyrin aina ratkaisemaan tälläiset projektit niin, että pärjään niillä tarvikkeilla, joita kotona jo on. Tämän oviehostuksen kanssa se oli helppoa, tarvittiin nimittäin vain hiekkaperia, päällystettä, liimaa ja lakkaa. Ai niin, peitelistaa kyllä piti ostaa ihan kaupasta, kun ei ollut tarpeeksi yhtä lajia. Päällystettä eli 1940 - 60 -lukujen sanomalehtiä löytyi yläpohjasta, ja mielestäni ne sopivat aika hyvin rintamamiestalon myöhempien sukupolvien kerrostumiin, jota myös mdf-invaliukuovi edustaa.

Oikealla valmis ovi. Jos jotakuta kiinnostavat työvaiheet, toimin erinäisiä nettiohjeita soveltaen seuraavasti:

Laajakulmakuvassa vaikutelma on tosi suttuinen,
koska lehdissä oli läiskiä, mutta oikeasti kollaasi
on paljon harmonisemman näköinen. Ihan tosi! :D

1. Irrotin WC-kyltit ja irtonaiset lohkeamat sekä kahvan, ja pesin ja hioin oven.
2. Etsin sanomalehdistä ehjimmät ja mielenkiintoisimmat kohdat ja harjasin ne varovasti puhtaaksi. Olivat sangen hauraita.
3. Sekoitin Eri-Keeperistä ja vedestä liuoksen suhteessa 50/50, ja levitin sitä sienellä oveen kauttaaltaan. Sitten levitin seosta liimattavan sanomalehtileikkeen takapuolelle ja painelin sen sienellä yrittäen varoa kuplia ja ruttuja. Lopuksi pintakäsittelin liimalla kaikki vähänkään repsottavat kohdat. Liimavettä kului kaikkiaan noin 4 dl.
4. Annoin kuivua kaksi päivää, ja lakkasin kerran kiiltävällä huonekalulakalla (L:n varastoista löytyi tinneriohenteista).Tämä oli ikävin vaihe, sillä lakka oli vaikea levittää, ja olen aika herkkä liuottimille. En tohtinut tehdä enää kolmatta kerrosta, vaikka olisi tullut parempi niin. Jatkossa kyllä ehdottomasti käyn ostamassa vesiliukoista pinta-ainetta!
5. Sommittelin ja sahasin listat (L opetti käyttämään jiirisahaansa "Anna miehelle kala päivässä" -sananlaskun mukaisesti), jotta tulee viimeistelty vaikutelma. Erityistä sovittelemista vaati olohuoneenoven kahvan iskulinjalla olevan kohdan tukeminen. En ole siihen kovin tyytyväinen, mutta antaa nyt olla noin, sehän on vain yksi vessanovi, härregud. Lisäksi asensin olohuoneenoven kahvaan stopparin, mutta veikkaan, että kolhuja tulee silti vielä lisää.

En ollut aikaisemmin edes kokeillut tuollaista liima-paperi -tekniikkaa, jota kai decoupageksikin voisi kutsua. Oli ihan kivaa, ja voisin harkita sitä ehkä jatkossa, kun noita lehdenriekaleitakin vielä jäi. Hauskinta oli kuitenkin sahaaminen, sillä en ollut aikaisemmin käyttänyt jiirisahaa.

Jo liimausvaiheessa aikaa hurahti miltei enemmän vanhojen uutisten ja ilmoitusten lukemiseen. Tarkennettakoon, että yläpohjasta löytyi vain pari palaa Turun Sanomia mutta useita aukeamia Uusi Päivä -lehtiä (demarilehti) sekä yksi Rakentaja-lehti (ay-lehti), jossa oli vieläpä osoitelappukin.

Tässä viisi suosikkipoimintani pikku-uutisista ja ilmoituksista (isoja uutisia ei tähän valitettavasti mahdu):

Ah mitä yksityiskohtaisuutta sen ajan uutisoinnissa!
Uusi Päivä 1950.

Mitä? Missä? Mitkä festivaalit? Mitä ulkomaalaisia? Häh?
Uusi Päivä 1962.

Naisten emansipaatio on esiliinasta kiinni.
Uusi Päivä 1949.

Ensin kannattaa kuitenkin hutkia.
Uusi Päivä (vuosi ei tiedossa).

Käviköhän tällä flaksi?
Uusi Päivä (vuosi ei tiedossa).

Puista ja pensaista

Kun maass' on hanki ja järvet jäässä, on ehdottomasti paras aika suunnitella kesäpihaa.

Tänä vuonna teemme pihalla korkeintaan nämä puutarhanhoidolliset toimenpiteet:

• hedelmäpuiden leikkaus
• ruusupensaiden poistaminen
• pensasaidan leikkaus

Omenapuita on kymmenen, joista kolme joutuu poistamaan kokonaan, koska yksi kasvaa lähes maata pitkin ja kahden runko on niin ontto, että niitä tuskin saa enää elvytetyksi. Kaikki omput ovat vanhoja ja vaihtelevakuntoisia mutta muutama on todella tuottoisa. Jos karsiminen antaa niille eloa, meille jää vielä seitsemän tuottavaa omppua eli aivan liikaa omenoita omiin tarpeisiin. Noiden lisäksi on vielä viisi muuta hedelmäpuuta, joista emme ota selkoa, ovatko luumuja, päärynöitä, kirsikoita vai mitä.

Pihalla on myös useita taantuneita viinimarjapensaita. Niitäkin voi yrittää elvyttää, ja jos se ei pure, laitetaan uudet tilalle. Tai sitten jotain muita pensaita. Pitää myös miettiä, kuinka paljon viinimarjoja oikeastaan haluamme syödä. Mustia voisi kyllä syödä loputtomasti, mutta punaiset ja muut ovat vähän pakkopullaa, koska mehuja ja hilloja emme juuri keittele, vaan käytämme marjat mahdollisimman raakana ja sokerittomasti eli tuoreina ja pakasteina (käsittää myös pakastetun tuoremehun).

Koska en ole mikään intohimoinen viherpeukalo, enkä jaksa kuuhkia pihalla koko kesää kitkemässä ja kastelemassa (ja onhan myös kellari- ja salaojaremontti), en viitsi edes ajatella sellaisten juttujen viljelemistä, jotka säilyvät ja joita saa halvalla ja hyvälaatuisina kaupasta. Tällaisia ovat mm. peruna, sipuli ja härkäpapu. Sen sijaan tarvetta olisi puutarhatuotteille, joiden viljely on helppoa ja jotka ovat todella ravinteikkaita ja kaupassa kalliita. Tai jotka ovat parhaita tuoreeltaan. Näihin luen seuraavat:

• kaikki mausteyrtit
• lehtisalaatit
• tyrni
• musta-aronia
• mustaselja (lue lisää)
• stevia (lue lisää)

Kun taantuneita puita ja pensaita (ml. ruusut) poistaa, tulee tilaa uusille pensaille. En vain tiedä pensaiden istutuksesta mitään, mutta eiköhän netti ole pullollaan kaiken maailman puutarhapalstoja, ja aina voi kysyä naapurilta, omilta tai appivanhemmilta.

Mustaselja (jota ei pidä sekoittaa yleiseen ja myrkylliseen terttuseljaan) on suuri rakkauteni, johon tutustuin vuonna 1988 Unkarissa huumaavan maukkaan juoman muodossa, ja kevätkesällä seljat kukkivat siellä hullun lailla joka ojanpenkalla. Suomessa sitä ei valitettavasti luonnonvaraisena kasva, ja ilmeisesti koristepensaana kasvatettuna siitä tulee pensas eikä puu, eikä se ehdi marjoa. Sokerikylläistä juomaa saa Suomessa vain erikois- tai hyvin varustetuista kaupoista kovaan hintaan. Viime keväänä tein itse mehua koko vuoden tarpeiksi, kun satuin saamaan runsaasti kukkia (köh, syyllistyin ehkä salakuljetukseen?) Meillä seljankukkamehusta ei kyllä tykkää kukaan muu kuin minä, joten saan juoda koko sadon itse.

Steviasta en omaa minkäänlaista kokemusta, enkä ole sitä kaupasta ikinä ostanut, koska käytän makeuttamiseen melkein yksinomaan hunajaa. Mietin kuitenkin, voisiko steviaa käyttää seljan, aronian ja tyrnin säilönnässä jotenkin. Ainakin kokeilla voi, sen kasvatuksen sanotaan olevan helppoa.

Huutava tarve työhuoneelle

Kun muutimme Vinolaan, nautin jo etukäteen siitä, että meillä olisi paljon tilaa. Saisin vihdoin oman työhuoneen! Voisin laittaa ompelukoneen omalle pöydälleen niin, ettei sitä joka kerta tarvitsisi pakata. Ja jos pitäisi lopettaa ompelu siltä päivältä, ei tarvitsisi siirtää kaikkia tavaroita pois, jotta perhe mahtuu syömään. Ajattelin myös, että vihdoin minulla on oma IT-piste, jossa on printteri ja skanneri valmiina paikallaan, eikä tarvitse konttailla pöydän alla, kuten edellisessä asunnossa, kun jouduin hoitamaan kaikki tuollaiset jutut Petrin koneella.

Toisin kävi. Ensinnäkin meitä on nyt yksi asukas enemmän. Tietokonejuttujen osalta asiat ovat hyvin: L asensi uuden, superhienon ja nopean kaksipuolista tulostavan väriprintterini oman IT-luolansa nurkkaan, ja pystyn tulostamaan langattomasti läppäriltäni mistä tahansa päin taloa. Ja L on se, joka korvillaan kuuntelee opiskeluprujujeni lopuntonta tulostumista, en suinkaan minä. ;)

Tietotyö- ja opiskelupöytäni on edellisen asunnon tavoin ruokailutilassa, ja ompeluun (painopeitto- ja tyynytilaukset) tyhjensin T:n huoneen yhtenä lukuisista leluvarastona toimineen pöydän. Ei toiminut. Pöytä oli liian pieni, ja T:n huone oli huonoin mahdollinen paikka levitellä neuloja ja lankoja.

Ensiksi tarvittaisiin lujuuslaskentaa siitä, mitä seiniä voi purkaa,
ja millaisia tukirakenteita tarvitaan, vai voiko purkaa ollenkaan.
Kellaripähkäilystä kirjoitan lisää myöhemmin.

Taannoin ajattelimme, että kellarista tehdään asuinhuone. Nyt alamme yhä enemmän olla sillä kannalla, että sinne rakennetaan minulle työhuone tieto- ja käsitöitä varten. Kellariin ei voi hoitohuonetta ei voi sijoittaa jyrkkien portaiden takia. Itse pystymme loikkimaan miten tahansa, mutta en todellakaan haluaisi kenenkään asiakkaan kaatuvan tai putoavan (oletanko siis, etteivät ihmiset osaa kävellä portaissa yhtä hyvin kuin me?!?). Muutenkaan talomme ei ole esteetön, sillä sisään tullaan kuistin kautta, ja sinne on yhtä lailla betoniportaat, vieläpä talvella liukkaat.

Koska kellariremontti on ns. ikuisuusprojekti, oli keksittävä väliaikainen ratkaisu työhuonepulman selvittämiseksi. Suurimman ongelman muodosti tilanpuute: Vinolassa on käsittämättömän vähän ehjää seinäalaa. Joka paikassa on kiinteitä kaappeja ja kaapistoja, ikkunoita, ovia, teknisiä juttuja ja sen sellaista.

Väliaikainen työpöytä pystytettiin kuitenkin olohuoneen ison ikkunan alle. Kellarissa oli kolme väliovea, joista valikoimme kokonsa puolesta parhaan pöytälevyksi, ja L väsäsi ex tempore pukit jaloiksi, viimeistellään niitä sitten ajan kanssa joskus.

Kuvassa kokonaisuus näyttää lähes siistiltä!

Noihin voisi vielä
lisätä hyllyt.

Eihän se ehkä elegantein mahdollinen ole, mutta ainakin mitat riittävät, ja tukevakin se on. Varjopuoli on se, että olohuone on muuttunut verstaaksi, eikä siitä huolimatta mikään tila maailmassa vain tunnu riittävän noiden painopeittojen ompelemiseen.

Jotenkin luulen, että työskentelen "olohuoneessa" vielä ensi syksynäkin...

Yksityiskohta paljastaa pöytälevyn ovimenneisyyden.

Risuista polttoainetta?

Ei tästä kyllä mitään selvää saa, mutta uskokaa pois,
kyllä siinä on ihan riittävästi piikkistä tavaraa.

Pihassamme on jo nyt vallan hirveästi risuja, ja keväällä ja kesällä tulee moninkertainen määrä, kun vuosia rehottanut aita siistitään ja ruusupensaat minimoidaan (tai ehkä eliminoidaan). Olen saksinut tylysti tyvestä poikki pahiten tiellä olevia puskia, parhaimmillaan 3-4 metrisiä ruusunoksia. Toivon, että on hyvä syy siihen, miksi ruusupensaita ei neuvota leikkaamaan talvella, esimerkiksi vaikka se, että pakkasella leikkaaminen näivettää juurakon kuoliaaksi.

Ärsyttää ajatus, että nuo piikkiset risut pitäisi pakata peräkärryyn ja raijata kaatopaikalle, vaikka syksyisin niin saa tehdä ilmaiseksi. Kun orapihlaja-aita leikataan, siinä ei riitä pari kärrylastia, vaikka kärry onkin iso.

Kun risut ovat kuivana hurjan hyvin palavaa tavaraa, tulee mieleen, saisiko niitä jotenkin hyödynnetyksi. Nehän voisi periaatteessa hakettaa ja jotenkin muotoilla briketeiksi. Niitä kun polttaisi muutama purkki kerrallaan hiilloksella, niin taatusti palaisivat hilpeästi. Miksi kukaan ei tee näin? No tekeehän: katso vaikka!

Miten tuo brikettien muotoilu sitten käytännössä onnistuisi? Ensiksi tulee mieleen vanha kunnon maitopurkki ja pieni lasten hiekkalapio. Normaaleille ja tehokkaille ihmisille sellainen olisi turhauttavaa nyhertelyä, mutta uskoisin T:n innostuvan noin selvärajaisesta hommasta, varsinkin jos purkkien sulkemiseen kehittelee jonkin hauskan menetelmän. Nopeammin homma ehkä hoituisi, jos haketta kääräisisi sanomalehtiarkkiin ja survoisi sen maito- tai kaurahiutalepurkkiin. Purkkeja ei tarvittaisi, jos ne vain käärisi jonkinlaisiksi paketeiksi sanomalehteen, mutta veikkaan sotkun olevan melkoinen useammin kuin harvemmin.

Meillä ei ole oksasilppuria tai haketinta, mutta ainakin on haketettavaa, joten puolet tarvikkeista on jo koossa. Olemme syksystä asti puolihuolimattomasti silmäilleet haketintarjouksia (ei ole ollut) ja vertailuja. Kannattaisi ostaa kerralla suht kunnollinen eikä sellaista kosmeettista pikkusilppuria, mutta ei tietenkään niin kunnollista, että se maksaa hirveän monta sataa. L:n isällä on mökillään mahtava haketin, jolla silppusin onnessani kaiken liikenevän risun koko tontilta. Se murskasi nelisenttisetkin oksat kevyesti mutta oli silti kevyt ja vei vähän tilaa. Samanlainen tai yhtä hyvä pitäisi olla. Naapurit eivät varmasti ilahdu jatkuvasta vinguttamisesta, mutta hei, sehän on työn ääntä, ja ainakaan meidän tontilta ei kantaudu kesällä ruohonleikkurin mylvintää.

Hengittää, ei hengitä, hengittää, ei hengitä...

Painovoimaisesti ilmastoidun talon pitäisi hengittää joka puolelta. Meillä ei taatusti hengitä. Lisäeristyksessä on käytetty SPU-levyä, ja kaikki lattiat ja useimmat seinä- ja kattopinnat ovat laminaattia tai muovia (paitsi mäntypaneelit).

Älä korjaa ehjää ja toimivaa. Nuo SPU- ja laminaattityöt ovat vielä ihan kunnossa. Mitä nyt SPU-levyjen välejä ei ole tiivistetty, mikä on hengittävyyden kannalta hyvä asia. Laminaatit ovat sieltä täältä vähän käpristyneet ja naarmuuntuneet, mutta niistä päätimme jo kauan sitten, että antaa olla ainakin T:n leikki-iän. Meillä ei haise, eikä ole tunkkaista. Tietääkseni. Oman talon hajuun on tietysti niin tottunut, ettei huomaa vaikka täällä olisikin lievä tunkkainen perushaju. Muutama tarkkanenäinen ulkopuolinen henkilö on kyllä väittänyt, että perustuoksu on neutraalin raikas. Ainakin toistaiseksi.

Jos hengittämättömät materiaalit häiritsevät, on vika korvien välissä, eikö?

Remonttijärjestys on kutakuinkin seuraava, tämän vuoden osalta siis:

• isot: salaojat; kellarin remontoiminen työhuonekuntoon (öhhh...)
• pienet: savupiippu ja kaikenlaista sellaista silppua, jota en jaksa edes mainita

Lattiat, sisäseinät ja -katot saavat siis odottaa. Haaveilen kuitenkin siitä, että tuon laminaatti- ja muovikerroksen alta saisi esiin alkuperäisen laudan, ja miltä se näyttäisi hiottuna ja maalattuna tai petsattuna. Seinien hengittävyydestä taas on turha puhua niin kauan, kuin sitä SPU:ta on siellä välissä. Pitäisikö se sitten samassa rysyssä vaihtaa vaikka puukuitulevyyn? Oli miten oli, asia ei todellakaan ole ajankohtainen. Kun siihen sitten noin viiden (tai kymmenen) vuoden päästä ryhdytään, on laminaatti ikääntynytkin siinä välissä sen verran, että luultavasti se jo sen takia pitää vaihtaa, ja ehkä lisäeristyksen toimivuudestakin on enemmän tietoa.

Parhaassa tapauksessa emme edes ryhdy remontteihin, vaan elämme toisenkin vuoden näillä samoilla, ja sitten ehkä kolmannen... Onhan sitä ennenkin röttelöissä asuttu ja hyvin on voitu!