Ohi aiheen: Painotuotteita eli painavia tuotteita

Ihan ohi remonttiaiheen mutta laajennetaan blogia myös apuvälineiden puolelle ainakin yhden kirjoituksen verran.

T sai joululahjaksi serkuiltaan tosi hienon painotyynyn. Jos joku lukija ei tiedä, mikä painotyyny on, liitän tähän pari pätkää tyynyn suunnittelua koskevaa kirjeenvaihtoa ompelijaserkku Essin kanssa.

Painotyyny on litteä, painava tyyny, jonka ylivilkas lapsi laittaa polvilleen istuessaan, koska tasainen paine rauhoittaa.

Kangas voi olla mitä tahansa paksua ja pehmeää (ei kuitenkaan liukasta!), ja painoina voi olla kiviä, muttereita, ei-teräviä metallinkappaleita tai muuta painavaa pikkutavaraa. Herneet tai pavut ovat liian kevyitä. Muoto ja kokokaan ei ole niin tarkkaa, mutta varmaan tuo 40 x 30 cm ja korkeus max 5 cm on aika hyvä, niin sen kanssa on helppo istua.

Tuossa kuvassa on siis pelkkä painotyyny, ja se muuttuu fidgeting-tyynyksi niin, että sen pintaan ommellaan juttuja, joita voi nykiä. Ne jutut eivät saa irrota normaalilla kiskomisella, eikä niiden pitäisi pitää ääntä. Idea on se, että kun ADHD-lapsi istuu paikallaan tilanteessa, jossa ei saa riehua, niin tyyny painaa, ja sen pinnassa olevia juttuja voi nykiä, niin ei tarvitse koskea kiellettyihin juttuihin, esim. vieruskaverin hiuksiin tms.

Valmiitakin hypistelytyynyjä on olemassa.

Syvätuntoaistiin vaikuttavaa tasaista painoa käytetään rauhoittamaan levottomassa tilanteessa ja/tai keskittymistä parantamaan sekä irrallisena (tyyny, peitto, lelu, hartiapaino jne.) tai puettavana (liivi, vyö, rannepaino jne.). Samaan perustuu myös Temple Grandinin kehittämä halauskone (squeeze machine). Varmasti myös normaaliaistinen ja -hermoinen saa niistä tuntemuksia, mutta niitä käytetään varsinkin autismin kirjon, sensorisen integraation ja CP-vamman ongelmissa, vähän eri tavoin oirekuvasta riippuen. Tutkimustulokset ovat osin ristiriitaisia, mutta monet vanhemmat ja hoitajat tietävät kokemuksesta, mikä vaikutus painotuotteilla joidenkin lasten tai potilaiden kohdalla on.

Ja näin hauska ja uniikki tyyny syntyi, kun Essi sai vapaat kädet kuvion suhteen:

Suunnittelu ja toteutus: Essi.

Tyynyn täytteenä on pyöreäksi hiottuja katekiviä ja jotain pyöreitä romumetalliosia. Siipien sisällä on luultavasti herneitä, ja muina materiaaleina on kekseliäästi käytetty erilaista kierrätystavaraa. Esimerkiksi oikean yläkulman keltainen sydän lienee peräisin heliumilmapallosta (narun päässä oleva "kahva"). Tyyny on nyt päiväkotikäytössä rauhoittamassa aamupiiriä ja muita tilaisuuksia, joissa pitää istua paikallaan.

Päiväkodissa myös päivälepo on muuttunut turhan "haastavaksi" viime kuukausina. Mietimme painopeiton hankkimista, mutta päiväkodissa ei sellaista ole, ja ostettuina ne ovat aivan päättömän hintaisia. Lainaamista en jaksanut selvittää. Mietin, miten sellaisen saisi tehdyksi itse, mutta en keksinyt sopivaa täytettä. Onneksi törmäsin tällaiseen ohjeeseen (MALIKE), jossa painona on verkko- ja rysäkalastuksessa käytettävä lyijyköysi. Ihan älyttömän yksinkertainen idea! Ja peitto on lisäksi pestävä. Tilasin välittömästi lyijypaulaa (14 kg/100 m), ja se saapuikin heti seuraavana päivänä ja oli vieläkin siistimpää ja notkeampaa kuin olin kuvitellut.

Itse peitto syntyi vanhasta täkistä ja päiväpeitosta, ja sitä voi painottaa vielä kaksinkertaiseksi, sillä alla olevassa kuvassa paula on pujotettu vain joka toiseen kanavaan. Virkistin aneemista ulkonäköä  viidellä turkoosilla ympyrällä. Kuinka ollakaan, ne sattuivat osumaan juuri itsepintaisten tahrojen kohdalle. :O

Painopeitto on vain hieman paksumpi kuin normaali täkki.

Peiton mitat ovat 90 cm x 130 cm, ja painoa sillä on noin 4,5 kg. Ohjepaino on 10% lapsen painosta + 500 g, mutta T on niin kevyt mutta pitkä ja voimakas, että painon (23,5 kg) mukaan mitoitettu peitto lentäisi luultavasti tiehensä ensimmäisellä käännähdyksellä.

"Nakiksi" kääriytyminenkin tuntuu erilaiselta,
kun paino tulee tasaisesti joka puolelle kehoa.

Päiväkotikäytössä peitto osoittautui toimivaksi, mutta yhtä juttua en osannut ottaa huomioon:  köyttä pystyy vetämään niin, että peitto menee krymppyyn, ja muodostuneen lenkin voi turhan helposti pujottaa kaulan ympäri. Pieni tuotekehittelyn paikka siis. Ritva (T:n mummi) oli käymässä ja pähkäilin ongelmaa. Mietimme jonkinlaisia nappi- tai lenkkikiinnityksiä, mutta ne tuntuivat turhan tukalilta, kun köydenmutkia on 15 ja täysipainoisena 30. Sitten mieleeni juolahti niin yksinkertainen ratkaisu, että se tuntui lähes tyhmältä: PUSSILAKANA! Sellaisen ompelin täysimittaisesta mutta lastenkuvioisesta varapussilakanasta, ja päivälepo sujui tänään rauhallisesti ainakin nykimisen osalta.

Lyhyesti unkariksi -- egy kis összefoglalás

Koska monet unkarilaiset lukijamme ovat Google-kääntäjän varassa, joskin sangen hauskoin seurauksin, tiivistän seuraavassa muutaman Vinola-jutun unkariksi. Suomalaisille tässä ei ole mitään uutta, mutta toki kääntäjää voi kokeilla myös unkarista suomeen, jos on tylsä päivä.;D

Azonkívül, hogy nyelvtöl függetlenül szeretettel üdvözlünk mindenkit a blogunkban, szeretnék par szóval valamilyen hátteret adni ennek az egésznek. Nem tudom, mennyire divatos Magyarországon mostanában a renoválás, hogy viszonyulnak az emberek a régi házakhoz, és mi számít egyáltalán réginek...

Itt Finnországban nagyjából két irányzat van: Azok, akik nagy odaadással, hagyományokat követve a régit felújitják, és azok, akik inkább újat építenek, vagy régi házat teljesen modernizálnak. Mi az elöbbi csoporthoz tartozunk, vagy legalább szeretnénk tartozni. Ezeknek az embereknek az élet a régi házban minél inkább életmód, és nem is igyekeznek minél gyorsabban és könnyebben megoldani a ház problémáit. Ez inkább azt jelenti, hogy próbálnak valahogy ismerkedni a házzal és megszokni az egyéni tulajdonságait -- és velük élni. A mottó: "Ha eddig is éltek benne, mi sem halunk bele." Remélhetöleg.

A házunkat Vinolának (vino = ferde) nevezzük, de erröl a ferdeségröl majd késöbb részletesebben írok. Most rövidesen mesélek egy kicsit a történetéröl, mert a ház a maga kategoriájában fajtiszta példa: Szépen összefoglalja Finnország háború utáni történetét.

A Vinola 1948-ben épült, olyan területre, ahol kizárólag csak a fronton szolgált, családos katonák kaphattak telket. A város akkori szélén, olyan helyen ahol legalább 10 méteres iszapréteg van (pl. a mellettünk lévö utcán a házak szilárd szikla-alapon fekszenek, és nem ferdülnek el). Mindenesetre, a háború után nagy lakáshiány volt, mert elpusztult 100 000 lakás, s ráadásul 400 000 fö karélt kellett letelepíteni. Államilag segítettek a magánembereket építkezni (nehogy államilag kelljen lakást biztosítani mindenkinek): Bárki ingyen használhatta a típusház terveit, a típusházakat úgy tervezték, hogy minél olcsóbban és gyorsabban épüljenek (félkész faáruból), a fronton szolgált házas katonák segélyt kaptak az építkezésre, és a város telket olcsón adott bérbe. A mi házunk is, söt az egész utca -- s az összes hasonló lakotelep Finnország szerte -- így épült. Olyanok is tudtak most saját házhoz jutni, akiknek korábban semmi lehetösége lett volna hozzá, s így alakult ki egy új társadalmi réteg, a leendö alsó középosztály. A finn regényíró Kari Hotakainen Futóárok utca címü, Finlandia-díjat 2002-ben kapta müve is arról szól, hogy milyen fontos finn férfinak a saját (kézzel épített kertes) ház. :O

Ilyen házat rintamamiestalo-nak (RMT) hivják, onnan jön tehát az titokzatos kifejezés "front ember a ház", ami az Anna google fordításában többször fordult elö. ;D

Egy RMT jellegzetesen:

• emeletes
• faszerkezetü (deszka)
• az alapja kb. négyzet alakú
• középen van egy kémény az összes tüzhelynek
• pincés
• már eredetileg is villányt, vízvezetéket és benti wc-t terveztek bele

Így néz ki a Vinola eredeti alaprajza (1946):

Megváltozott a háború után az egész finn hagyományos telepítéskultúrá. Létrejöttek kizárólag a szük család (apa, anya, 2-3 gyerek) számára tervezett házak. Korábban legalább a nagyszülök laktak együtt a fiatalabbakkal, a paraszt és a nagypolgári családokban cselédek és más munkaerö, és persze több gyerek is volt. Az RMT-hez tartozott egy 500-800 m2-s telek, a kert táplálta a családot (krumpli, répafélék, hagyma, káposzta, alma , ribizli stb.), az apa dolgozni járt, az anya inkább csak az 50-s évektöl kezdve, amikor a rögtön a háború után született un. nagy generációk legkisebbjei is az iskolába mentek. A típusház mintáját követve az 50-s évek végéig így épültek a kertes házak, és csak a 60-s években újult fel a háztervezés. Akkor már az RMT inkább régimódinak és szegényesnek számított, és az akkori szupermodern ház müszaki megoldásai, szobabeosztása, külseje is egészen másképp nézett ki.

Manapság az RMT-t nosztalgia övezi, sokak számára nagymamát és gyerekkori nyarakat juttat eszébe. Szinte mindenkinek vannak hozzá kötödö emlékei. Tekintjük is, hogy semmi sem finnesebb mint az RMT. Mégis annak idején kritizálták, hogy nem követte a finn építéshagymányokat, pl. hogy úgy néz ki mint egy kocka (ellentétben a hosszúkás vidéki házakkal), és hogy a ház minden oldalán van ablak. Ezt egyáltalán nem értem, mert a háború elött városban épült faház nagyon hasonló, a fö külöbség az, hogy rendes gerendából épült, s magasabb (szobák is, s föleg ablakok is), s merevebb a tetö. Ugyanúgy kis telekre épült, s minden irányba nézett az ablak. Általában azért több külön lakást tartalmazott a 20-30-s évekbeli ház, s albérlök, rokonok költöztek az emeletre (vagy itt Dél-Nyugat Finnországban jellegzetes magas alagsorba).

Magam is azok közé tartozom, akik szinte az egész életét egy RMT-ben töltöttek. Természetes számomra a fafütés, hómunka, kert (ez a gyenge pontom...), állandó renoválás vagy annak tervezése. Amikor "kész" a ház, általánanb kb. 20 évig tart, amig mindent fel lett újítva, akkor már elöröl kezdödik a menet.

Pakkasjuttuja

Turussakin on vihdoin talvi, siis oikea sellainen. Se tuli tällä kertaa viidessä päivässä tammikuun toisella viikolla. Aamulukemat: pe 10.1.2014 plussaa, la 11.1. -2 °C, su 12.1. -9 °C, ma 13.1. -13 °C, ti 14.1. -17 °C. Olimme toki pohtineet talon toimintaa pakkasilla, eikä hirveän suuria yllätyksiä tullut.

Suureksi iloksemme Vinolassa asuintilojen ikkunat pysyvät täysin kuivina ja jäättöminä toisin kuin edellisessä asunnossamme, jossa pakkasilla joka-aamuinen rutiini oli käydä ne läpi rätin kanssa. Noita aikoja emme kaipaa. Sen sijaan täysin eristämättömän kuistin ikkunat näyttävät tältä:

 
Ilmalämpöpumppu oli erinomainen pitkäksi venähtäneen syksyn aikana, kun öisinkin oli joulukuussa usein jopa + 6°C. Nyt pakkasilla se hurisee koko ajan eli toimii paljon energiatehottomammin, joskin tietysti lämmittää vielä (tätä kirjoittaessa on -15 °C). Alakerrassa emme ole edes käyttäneet muita sähköisiä lisälämmönlähteitä, tosin juuri äsken Petri laittoi päälle pienen vanhan patterin, joka on eteisessä kellarinoven vieressä. Puuta on tähän saakka kulunut yllättävän vähän, kun joulukuussa lämmitimme alakerran kakluunia vain noin joka toinen päivä ja olohuoneen kamiinaa ruoka- ja pyykinkuivaustarpeen mukaan. Yläkerrassa Petri on lämmittänyt oman huoneensa kakluunin päivittäin, ja L on todennut, ettei vanha ilmakiertopatteri riitä pitämään toista yläkerran huonetta lämpimänä. Uudet, öljytäytteiset patterit on tilattu, tosin niiden tilaamisesta puhuttiin jo marraskuussa, mutta meillä tunnetusti kaikki aina kestää.

Suurin ongelma on nyt kuistin ja portaikon välinen ovi, joka on jonkinlainen moderni lämpöovi, joka ei kuitenkaan pidä tarpeeksi. L eristi pielet jo syksyllä, ja tilanne helpottui paljon. Portaikossa on 90-luvulla tehty lisäeristys (SPU), mutta ovi fuskaa niin paljon, että kylmä pääsee sisään, eikä portaikossa ole lämmönlähdettä. Kamiinalla lämmittäessämme pidämme eteisen ja portaikon välistä ovea auki, koska kamiina paahtaa aivan tajuttomasti, mutta ovi pitäisi eristää tai hankkia oikea ulko-ovi. RMT-foorumilla muutkin ovat tuskailleet vanhojen ovien kanssa. Juuri nyt pakkasten vaaniessa (jatkuuko tätä kaksi viikkoa vai kaksi kuukautta?) kannattanee raahata eteiseen patteri ja laittaa ovenhankinta vireille.

Kellari on autenttiset eristämätön, ja siellä lämpötila laski pakkasten alettua heti turhan lähelle nollaa. Asensimme hillokellarista löytyneet siirrettävät nestetäytteiset sähköpatterit (= vanhat rohjot) lämmittämään teknisenä tilana palvelevaa saunan pukuhuonetta ja kellarikäytävää (putket menevät sen kautta yläkertaan). Nyt lämpötila käytävän katossa on +9 °C, pukuhuoneen seinämittarissa +8 °C ja lattiatasossa +7 °C.

Näillä mennään siis ja nautitaan (?) talvesta, paitsi ulkona öisin töitä tekevä Petri. Taitoimme muuten eilen T:n kanssa päiväkotitaipaleen kävellen sekä aamulla että illalla. Matka on noin 3 km. Pakkasta oli -17 °C. Päiväkodissa oli päätetty pitää kovan pakkasen takia sisäpäivä, joten hyvä sikälikin, että T sai ulkoilua aamulla tunnin ja iltapäivällä puolitoista. Kertaakaan hän ei valittanut, mutta olimmekin pukeutuneita villaan yltä päältä, ja huopatossuissa jalat pysyivät lämpiminä ja askel oli kevyt.

Y niin kuin yläpohja

L tutkii hormia.

Olen oppinut 'vintin' sijaan käyttämään tekniseltä kalskahtavaa sanaa 'yläpohja', jolla tarkoitetaan Wikipedian mukaan (mitään muuta lähdettähän ei nykyään enää ole...) "rakennuksen ylimmän kerroksen yläpuolisen rakenteen ja vesikaton muodostamaa rakennusosaa". Eli siis vinttiä tai ullakkoa.

Vaikka valumisjälkiä laudassa näkyy,
on puu silti ihan kovaa.

Aiemmin mainitsin, että lumi oli irrottanut lapetikkaat pari vuotta sitten, ja samalla oli tullut pari pientä repeämää peltiin. L paikkasi reiät silikonilla. Ilmeisesti vaurio ei yltänyt aluskatteeseen saakka, sillä pahoja valumisjälkiä ei ollut. Vastuuttomat uudet talonomistajat eivät heti ensi töikseen sännänneet tutkimaan yläpohjaa kunnolla vaan lykkäsivät hommaa joulukuulle. Muutaman pikaisen vilkaisun ja nuuhkaisun jäljiltäkin siellä olisi voinut vaania vaikka mitä. Onneksi ei kuitenkaan vaaninut,vaan kaikki näyttää juuri sellaiselta kuin rintamamiestalon vintiltä voi odottaa: kuorilautainen sisävuoraus, sahanpurua, sanomalehteä ja törröttäviä nauloja, pölyä, roskaa ja ahtautta. Yläpohja ei ole kenenkään mielipaikka, vaikka T onkin ollut tavattoman kiinnostunut keskelle seinää sijoitetusta luukusta, jonka voi avata, niin muutaman kurkistuksen jälkeen edes tehnyt mieli kiivetä tikkaita ylös.

Ammattikirjallisuudessa ja eristemainoksissa tosiseikkana ilmoitetaan, että talon lämpöhävikistä suurin osa (60 %) karkaa yläpohjasta. Sen eristäminen siis olisi tärkeämpää kuin seinien, ja sijoitus kuulemma maksaa itsensä takaisin jo neljässä tai viidessä vuodessa (riippuen tietenkin lämmityskustannuksista). Nyt eristeenä on sahanpurua, jonka päälle voisi lisätä sahanpurua tai puhaltaa puukuituvillaa kuten tässä Suomelan artikkelissa. Edelleen sanotaan, että eristekerroksen pitäisi nykysuositusten mukaan olla 400 mm, kun se usein jää 150 - 250 milliin. Vinolan vintillä purukerroksen paksuus on 280 mm. Lisäämisen varaa siis olisi, joskaa tilanne ei ole varsinaisesti paha.

Hannu Rinne: Perinnemestarin remonttikirja

Hannu Rinne:

Perinnemestarin remonttikirja.
Hyvin korjattu on parempi kuin uusi.
WSOY, 2010
 

On kyllä hieman noloa, että tämä kirja oli meille uusi tuttavuus, vaikka se on julkaistu jo 2010, ja sitä ennen oli TV:ssä aiheesta kokonainen sarjakin. Koska ensin tutustuimme viime vuonna julkaistuun Rintamamiestalo-teokseen, etenemme ikään kuin takaperin. Vertaan siis pakostakin tätä laajempaa rakennuskautta käsittelevää kirjaa pelkästään 1940-50 -lukujen taloihin keskittyvään Rintamamiestalo-kirjaan.

Perinnemestari-sarjalle on ominaista rakentamiskauden historian esittely, tyylikäs ja runsas kuvitus ja tunnelmoivat asukaskeissit. Kirjat ovat helppolukuisia ja kauniita, suorastaan houkuttelevia. Anti ei kuitenkaan jää ulkomuotoon, vaan eniten tarjoavat tietoiskut, joita Remonttikirjassa kutsutaan Korjaajan ohjeiksi.

Tässä kirjassa noudatetaan samantyyppistä talon rakenteita seurailevaa temaattista jäsentelyä kuin Rintamiestalo-kirjassa. Ote on kuitenkin hieman summittaisempi, minkä voi päätellä jo pääluvuista: 1) Suomalainen puutalo, 2) Perustukset ja runko, 3) Vesikatto, 4) Ovet ja ikkunat, 5) Talotekniikkaa vanhassa hengessä ja 6) Sisustus. Kun sivuja on reilu parisataa, on selvää, ettei mihinkään aiheeseen päästä kovin syvälle: onhan jo pelkästään ikkunoista olemassa omia kirjojaan! Kirja ei siis pyri olemaan kaikenkattava rakentamisen käsikirja, etenkään sellaiselle, jolla ei ole aiempaa kokemusta. Edes pelkästään Panu Kailan Talotohtorin varassa ei voi maallikko kunnollista remonttia tehdä, eihän konkreettisilla, kädentaitoja vaativilla aloilla kaikkea voi mitenkään oppia pelkästään kirjoista. Kuitenkin nähdäkseni esim. Korjaajan ohjeissa Ikkunan kunnostaminen (s. 125-128) käsitellään aihetta sen verran laveasti, että noilla neuvoilla pääsee alkuun, ja maalaisjärjellä ja kyselemällä viisaammilta voi selvittää hoitaa loput. Kirjan lopussa on epilogina Talon huolto -niminen luku, jossa tiivistetään tärkeimmät vuodenaikojen vaihdoksiin liittyvät huoltotoimet. Jo noita ohjeita noudattamalla välttää suurimmat karikot.

Hannu Rinteen tekstin lisäksi kirjaan on tuottanut tekstiä rakennuskonservaattori ja maalarimestari Wilma Palomäki. Hänen kynänjälkeään ovat Mestarin kommentti -luvut, jollainen on jokaisen pääluvun perässä. Nämä osuudet ovat kokoavia, pohtivia ja perustelevia, niissä ei niinkään mennä yksityiskohtiin kuin avataan vanhan talon korjaamista kokonaisvaltaisena prosessina. Lukujen nimet ovat kuvaavia: Ole realisti, kun hankit vanhan talon tai Sinä päätät kulttuuriarvoista tai kantaaottava  Tyylitaju kehittyy katsomalla. Rinteen tekstin kanssa linjassa olevat Mestarin kommentit tuovat teokseen mukavasti vuoropuhelua ja sitä kautta lisäävät lukunautintoa. Tykkäsin kovasti Palomäen kokemusta ja perspektiiviä huokuvasta kirjoitustyylistä.

Perinnemestari-kirjoja voi lukea monella tavalla: apuna remontin suunnittelussa, nojatuolimatkana rakennushistoriaan, esimerkkinä monialaisesta julkaisuprojektista tai jopa kulttuuri-, talous- ja ympäristöpoliittisena pamflettina. Jälkimmäinen tulee ilmi kirjan nimestä: "Hyvin korjattu on parempi kuin uusi". Jos se ei ole kannanotto niin mikä sitten?

Tavallista tunkkaisempi kaappi

Tämä 60-lukulaiselta näyttävä pikkukaappi löytyi Vinolan kellarista. Sitä oli säilytetty siellä vuosia, ja asuintilaan tuotaessa haju oli älyttömän tunkkainen. Tarkoitus on käyttää sitä vaatekaappina, joten lemu oli saatava jotenkin pois. Käytän muutenkin paljon soodaa ja etikkaa siivouksessa, mutta nyt pääsin toden teolla testaamaan marttaniksejä hajunpoistossa.

1. päivä. Lakattujen pintojen pesu parkettiaineella. Käsittelemättömien pintojen yleispesu ja pyyhkiminen raa'alla etikalla. Tuuletus. -> Ei yhtään mitään vaikutusta. Soodaa astiassa sisään ja ovet ja laatikot kiinni.

2. päivä. Haisee edelleen. Käsittelemättömien pintojen hierominen hienolla soodalla (sooda-astia kaatui, joten käänsin sen voitoksi). Ovet kiinni.

3. päivä. Haisee vieläkin mutta ehkä hieman miedommin. Tuuletusta välillä, yöksi ovet kiinni.

4. päivä. Soodan imurointi ja pyyhkiminen nihkeällä. Vain tunkkaisin laatikko haisee enää pahasti. Tässä vaiheessa etsin netistä raikastusohjeita ja päädyin tähän blogiin, jonka kommenttien lähettäjät olivat kokeilleet kaikenlaista. Siitä innostuneena hieroin käsittelemättömät pinnat halkaistulla sitruunalla. Tuuletusta.

5. päivä. Tunkkainen haju on melkein poissa, mutta yllättävää kyllä sitruunasta ei ole minkäänlaista hajujälkeä. Sen sijaan pieniä määriä hedelmäkuituja oli jäänyt pintaan kiinni, joten hinkattiin vielä  karhealla sienellä. Tämä oli T:n mielestä tosi hauskaa, varsinkin kun possu- ja ankkakäsinuketkin osallistuivat. :D Vahingosta viisastuneena jaksoin puristaa sitruunan tiheän siivilän läpi, ja pyyhin käsittelemättömät pinnat kertaalleen raa'alla sitruunamehulla.

Toiseen laatikkoon oli kaatunut joskus jotain, mikä sitoi hajua itseensä tosi voimakkaasti. Käsittelin kaikki liitoskohdat, raot, laatikon kaikki mahdolliset sivut samoin kuin kaapin hyllynkannakkeet, pohjan alapuolen, jalat, taustalevyn takapuolen ym. Järkeilin, että mitä suurempi osa pinta-alasta käsitellään (soodalla ei tietenkään voinut hyvin hieroa kuin vaakapintoja), sitä nopeammin haju hälvenee.

Vanhoista keinoista käytetty: etikka, sooda, sitruuna, tuuletus

Käyttämättä jäivät: kahvinporot, sanomalehtipaperi, otsonointi

Otsonoinnista puheen ollen: Päättelimme, että Vinolassa on ennen myyntiin laittamista käytetty otsonointia tupakanhajun poistamiseen. Jäljet nimittäin kertovat, että sisällä on röyhytelty ihan kunnolla, ja esimerkiksi kaappien piilopinnat, ikkunoiden tiivisteet ja sälekaihtimien narut olivat ihan tervasta ruskeat. Talossa ei kuitenkaan tuntunut yhtään hajua. Petri ja L sanoivat aistineensa lievää tupakanhajua paikoitellen käydessään katsomassa taloa heinäkuussa, mutta minä en haistanut mitään käydessäni paikalla myöhemmin.

Hannu Rinne: Perinnemestarin rintamamiestalo

Vinola-blogi laajentaa remonttikirja-arvioihin!

Hannu Rinne:

Perinnemestarin rintamamiestalo

WSOY, 2013

Kesän ja syksyn aikana olemme lukeneet hirveän määrän sekalaista alan kirjallisuutta, sekä painettuna että netissä. Nimikkeitä löytyy aika paljon, mutta  Panu Kailan Talotohtori-klassikkoa lukuun ottamatta useimmat rintamamiestalokirjat ovat hirveän suppeita. Ne keskittyvät joko jälleenrakennuskauden asuttamispolitiikkaan, tyyppitaloihin teollisuuden näkökulmasta tai talon tietyn osan remontointiin. Kaikkea rintamamiestaloon liittyvää käsittelevä paketti olisikin aikamoinen tiiliskivi

Hannu Rinteen Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjan lähestymistapa on ennen muuta kokonaisvaltainen ja käytännöllinen. Humanistina olen kiinnostuneempi rakennushistoriasta kuin talotekniikasta (vaikka jälkimmäiseen perehtymisestä olisikin enemmän käytännön hyötyä), ja tykkäsin teoksen historiaosuudesta, vaikka noin rintamamiestaloasumista avaava luku onkin aika fiilistelevä: 30:n sivuun on mahdutettu seitsemän koko sivun kuvaa, mikä on paljon, etenkin kun jokaisella tekstisivulla vähintään puolet on kuvia. Kuvamateriaali on kuitenkin hyvin valittua ja palvelee sisältöä, ei siis jää pelkäksi koristeluksi. Informatiiviset kuvatekstit sitovat paketin kokoon. Aiheeseen perehtyneelle uutta asiaa ei tule, mutta se, joka luvun kunnolla lukee, saa hyvän peruskatsauksen jälleenrakentamisajan mentaliteettiin ja sen vaikutuksiin nyky-yhteiskuntaan.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin rakennusfysiikalla, eli puhutaan kosteusvaurioista, hengittävyydestä, ilmanvaihdosta ja ongelmista kellarissa. Teoriaa käydään läpi kansantajuisesti (mukavaa luettavaa humanistillekin), ja tässä kohden kuvat todella ovat paikallaan. Näin paljon havainnollisia piirroksia, ajatuksella, tasokkaita valokuvia sekä monipuolista arkistomateriaalia en muista nähneeni muissa kuin Perinnemestari-kirjoissa. Rinne sitoo teorian (esim. kaasumaisen veden kulkeutumisen tai suhteellisen kosteuden) tiiviisti teemaan, ja siitä edetään syvämmälle käytäntöön esimerkkitapausten kautta, valokuvat vaurioista ja korjaustoimenpiteistä seuraavat johdonmukaisesti mukana. INFO-viitteellä varustettuja tiiviitä tietopaketteja on kautta kirjan, esimerkkeinä Ilmassa olevat epäpuhtaudet (s. 64-65) tai Pientalon putkistot (s. 243). Kirjan loppupuoliskolla ote on käytännöllisempi, OHJE-viitteet hallitsevat, ja perustietoa on päälukujen mukaisesti kellari-, sisä- ja ulkoremontista sekä talotekniikasta. Vaikka ohjeet ovat tapauskohtaisia eivätkä pyri antamaan yhtä oikeaa ratkaisua kaikille, ovat perustelut niin järkeenkäypiä, että nykyaikaiset pikaratkaisut eivät tunnut varteenotettavilta vaihtoehdoilta. Suuntaviivoja oman talon remontointiin saa, vaikkei samanlaista ongelmaa olisikaan.

Kirjan luettavinta antia on ehdottomasti osa Asukkaat: viisi esimerkkitapausta rintamamiestalon tutkimuksesta ja kunnostamisesta. Nämä väliluvut esittelevät mahdollisimman erilaisia taloja, asukkaita ja korjaustarpeita. Yhteistä on maltillinen ja vanhaa kunnioittava remontointi, jossa talon yleisilmettä ja perustekniikkaa ei pyritä muuttamaan liian moderniksi. Rinne on seurannut näitä asukkaita hyvän aikaa, kahta perhettä jopa puolentoista vuoden ajan, ja tämä perspektiivi välittyy teksteissä. Hauskinta oli, että tunnistin heti keisseistä erään seuraamani taloblogin!

Perinnemestarin rintamamiestalo sopii myös sellaiselle, joka ei tiedä omakotitaloista tai rakentamisesta ennestään yhtään mitään.  Perusasioita remontin budjetoinnista (ja hermoille käyvyydestä) ja siitä, millaista elämä 60-vuotiaassa talossa on, käydään realistisesti läpi. Mummolaidylliä ei maalailla perusteettomasti, vaan rintamamiestaloasumisen "työläys" tulee kyllä ilmi. Ensisijaisesti kirjaa voi suositella niille, jotka jo ennestään arvostavat historiaa ja vanhoja taloja: modernin asumisen ystävät luultavasti saavat näppylöitä liimamaalista ja sahanpurusta.

Televisiota katsomattomana olin autuaan tietämätön 2009 tehdystä TV-sarjasta, ja Perinnemestari-kirja löytyi puolivahingossa Vaski-kirjastojen asiasanahaulla. Julkaisutietoja tutkiessa uteliaisuus heräsi, ja päädyin perinnemestari.fi -sivustolle. Nettiprojekti vaikuttaa laajalta, ja sivustolla on Rinteen kirjoittamia artikkeleita aiheen mukaan vähän joka lähtöön. Laatu on ainakin ensi vilkaisulla yhtä asiallista kuin kirjassakin. Harmi kyllä sarja ei ole Areenassa katseltavissa, tosin en kyllä tiedä, millä ajalla olisin ehtinyt tietokoneen ääressä niin kauan yhtäjaksoisesti istuakaan. Joka tapauksessa brändääminen (so. Perinnemestari) ja vähän isomman (?) budjetin pyörittäminen ovat johtaneet hienoihin kirjoihin ja muihin materiaaleihin. Sarjassa on julkaistu teokset myös vanhempien talojen remontoinnista (Perinnemestarin remonttikirja, 2010) sekä polttopuista ja puulämmityksestä (Perinnemestarin klapikirja, 2013), ja niiden lisäksi on ilmestynyt Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin (2012). Tiuhaan tahtiin teoksia siis. Merkkaan sivuston tuonne blogin puolelle ja jään innolla seuraamaan. Uskoisin myös, että muitakin tekijöitä ilmaantuu, ja jos perinteinen kirja on liian työläs ja kallis projekti, niin videot ja muu nettimateriaali sopii perinnerakentamisaiheen käsittelyyn paremmin kuin hyvin.