Kamiina paikalleen

Viime blogissa esiteltyyn nurkkaukseen asensimme eteläkarjalaisen Sepon Valutuotteen valmistaman Tupa-takan. En tosin ole vieläkään ymmärtänyt, mikä ero on kamiinalla ja takalla. Koska tuo ei ole varaava, siinä on mökkimäinen savuputki eikä savupeltiä, sanon sitä itsepäisesti kamiinaksi siihen saakka, kunnes joku kertoo, mikä tekee siitä takan eikä kamiinan. Joka tapauksessa tuohon tulisijaan päädyimme siksi, että siinä on hyvä paistouuni. Uunillisia kamiinoita on vähänlaisesti tarjolla muutenkin.

Tilasimme Puuilon nettikaupasta (ennen tietoa siitä, että ne avaavat liikkeen myös Kaarinaan) kamiinan lisäksi: 1 kpl supistimen (150 mm > 120 mm), 1 kpl 900 mm pitkän putken, 1 kpl 90:n asteen kulman, 1 kpl 45:n asteen kulman, muurausholkin ja valurautaisen keittolevyn. Hinnat olivat kohtuulliset, palvelu hyvää ja kuljetus nopea. Rekkapoika vieläpä auttoi kantamaan kamiinan sisään, vaikka sen päälle oli kirjattu paino aivan väärin (65 kg kun pelkän kamiinan paino on 132 kg!)

Miehet valitsivat asennuspäiväksi lauantain, jolloin olin koko päivän kurssilla. Vaikka he näin tietysti varmistivat itselleen työrauhan, oli silti mukava tulla illalla kotiin niin, että oli valmista.

Savuputki piti lyhentää, ja toimenpide onnistuikin siististi (putken kannalta, ei L:n: kuumakestomaaliin ei juuri pitäisi koskea ennen kuin kamiinaa on lämmitetty muutama tunti nimellisteholla, siispä joka paikka olikin mustana, mitä en onneksi ollut näkemässä; lisäksi kommenttia tuli huonosta rautasahan terästä ja jostain muustakin vielä, varmaankin siitä, ettei ollut rälläkkää, vaan joutui nysväämään käsin huonolla terällä). Sitten L käsitteli savuputken saumat tulitiivistysmassalla (Tytan) ja lykkäsi tulivillaa horminsuuhun. Ihan tiivis tuli.

Petri lähetti tämän kuvan, ja tykkään siitä edelleen niin paljon, että se on puhelimeni taustakuvana:

"Omakuva kännykällä sekaisessa olohuoneessa".
Kuva: Petri.

Minulle jätettiin vain koepoltto. Alkuun tuntui vähän hankalalta keksiä optimaalinen tapa saada se syttymään ja palamaan, mutta kyllä se siitä lähti. Parilla ensimmäisellä kerralla maali kovettuessaan kärysi aivan kuten ohjeissa luvattiinkin, mutta sitten ilmanala muuttui siedettäväksi alakerrassakin.

Pari viikkoa kamiinaa käyttäneinä toteamme seuraavaa:

• sytyttäminen vaatii pientä kikkailua tai ainakin pieniä pilkkeitä; pesä on aika matala, ja savu lähtee vaakasuoraan

• ilmansäätö on monimutkaisempi, kun läpiä ja kampia on niin paljon, mutta perusidean hoksaa nopeasti (eniten tuntumaa tästä on tällä hetkellä L:lla) 

• kamiina lämpenee nopeasti ja myös tietysti jäähtyy yhtä nopeasti

• säteilylämpö on ihan eri luokkaa kuin varaavassa tulisijassa: pyykit kuivuvat kamiinan lähellä tosi nopeasti

• uunin hyötysuhde on hyvä: kuudella klapilla saa viiden litran valurautapadan ruokaa kypsäksi, ei siis lämpimäksi vaan oikeasti juurekset kypsäksi

• keittolevyn hyötysuhde on erittäin huono: olen vain kerran jaksanut keittää kahvia (espressopannu) liedellä, ja siihen meni pieni ikuisuus

• lasinen luukku on hauska ja tunnelmallinen

Niin, kamiinan nimellisteho on 9 kW, jos joku tekee sillä tiedolla jotain.

Asennusohjeissa sanotaan, ettei kamiinaa tulisi käyttää ympärivuotisesti asunnon ainoa lämmönlähteenä. Oletan että ympärivuotisuudella ajetaan takaa sitä, että jos kamiinaa paahtaa yötä päivää, osat eivät kestä takuussa ilmoitettua aikaa. Pesässä ei myöskään pidä polttaman pelkkää koivua. Kysyin nuohoojalta tuosta koivuohjeesta, ja hän ihmetteli sitä hivenen. Koivu ei kuulemma pala yhtään sen kuumemmin kuin muukaan puu, se vain palaa tiiviytensä takia pitempään, ja tästä johtuu isompi lämpöarvo. Sekapuuta meillä ei valitettavasti juuri ole , joten jatkamme koivulla (kiitos Tuomon ja Petrin aherruksen Ahmauksessa!) maltillisesti ja toivomme parasta. Sen tulikin jo todetuksi, ettei pesään kannata laittaa yli kahta klapia kerrallaan (L tuli toisella lämmityskerralla lisänneeksi puuta hieman reilusti, ja paistouunin lämpömittarikin meni joksikin aikaa yli maksimin 250 C. Ehkä tämän kokeilun ansiosta maali ei kärynnyt myöhemmin enää lainkaan.

Vielä tarvittaisiin laippa villan ja horminsuun peitoksi. Pyysimmekin tarjousta vehmaalaiselta Noitavasaralta. Vastausta ei ole vielä tullut, mutta toivottavasti ehtivät tehdä näin joulukiireiden alla tai edes joskus. Siihen saakka toki pystymme edelleen katselemaan tiivistysmassalla ja maalilla koristelua keltaista villaa.

Tähän loppuun vielä pari sanaa ruoanlaitosta. Käytän Ritvalta saatua emaloitua valurautapataa (Porin Valu). Arkinen pataruoka syntyy näin. Kuullotan ensiksi sipulit ja mausteet (ja mahdolliset lihat) rasvassa sähköliedellä (tietenkin padassa). Sitten lisään sipuleiden joukkoon makuaineet (kuivattuja vihanneksia, yrttejä, sieniä yms.) ja liotetut pavut tai mahdolliset ryynit, ja annan hautua sillä aikaa, kun pesen, kuorin ja pilkon perunat, juurekset ja vihannekset. Lisään ne pataan, sekoitan, ja kaadan mukaan sen verran nestettä (vettä, munamaitoa, tomaattimehua, kasvislientä, kurpitsasosetta tms.), että pata pysyy mehevänä, vaikka se joutuisi olemaan uunissa vähän pitempäänkin. Yleensä tosiaan se kuusi klapia riittää siihen, että ruoka porisee iloisesti 175 asteessa tunnin tai pari. Täysi valurautapata varaa itseensä hurjasti lämpöä ja jälkikypsyy uunissa vielä senkin jälkeen, kun tuli pesässä on hiipunut.