Risuista polttoainetta?

Ei tästä kyllä mitään selvää saa, mutta uskokaa pois,
kyllä siinä on ihan riittävästi piikkistä tavaraa.

Pihassamme on jo nyt vallan hirveästi risuja, ja keväällä ja kesällä tulee moninkertainen määrä, kun vuosia rehottanut aita siistitään ja ruusupensaat minimoidaan (tai ehkä eliminoidaan). Olen saksinut tylysti tyvestä poikki pahiten tiellä olevia puskia, parhaimmillaan 3-4 metrisiä ruusunoksia. Toivon, että on hyvä syy siihen, miksi ruusupensaita ei neuvota leikkaamaan talvella, esimerkiksi vaikka se, että pakkasella leikkaaminen näivettää juurakon kuoliaaksi.

Ärsyttää ajatus, että nuo piikkiset risut pitäisi pakata peräkärryyn ja raijata kaatopaikalle, vaikka syksyisin niin saa tehdä ilmaiseksi. Kun orapihlaja-aita leikataan, siinä ei riitä pari kärrylastia, vaikka kärry onkin iso.

Kun risut ovat kuivana hurjan hyvin palavaa tavaraa, tulee mieleen, saisiko niitä jotenkin hyödynnetyksi. Nehän voisi periaatteessa hakettaa ja jotenkin muotoilla briketeiksi. Niitä kun polttaisi muutama purkki kerrallaan hiilloksella, niin taatusti palaisivat hilpeästi. Miksi kukaan ei tee näin? No tekeehän: katso vaikka!

Miten tuo brikettien muotoilu sitten käytännössä onnistuisi? Ensiksi tulee mieleen vanha kunnon maitopurkki ja pieni lasten hiekkalapio. Normaaleille ja tehokkaille ihmisille sellainen olisi turhauttavaa nyhertelyä, mutta uskoisin T:n innostuvan noin selvärajaisesta hommasta, varsinkin jos purkkien sulkemiseen kehittelee jonkin hauskan menetelmän. Nopeammin homma ehkä hoituisi, jos haketta kääräisisi sanomalehtiarkkiin ja survoisi sen maito- tai kaurahiutalepurkkiin. Purkkeja ei tarvittaisi, jos ne vain käärisi jonkinlaisiksi paketeiksi sanomalehteen, mutta veikkaan sotkun olevan melkoinen useammin kuin harvemmin.

Meillä ei ole oksasilppuria tai haketinta, mutta ainakin on haketettavaa, joten puolet tarvikkeista on jo koossa. Olemme syksystä asti puolihuolimattomasti silmäilleet haketintarjouksia (ei ole ollut) ja vertailuja. Kannattaisi ostaa kerralla suht kunnollinen eikä sellaista kosmeettista pikkusilppuria, mutta ei tietenkään niin kunnollista, että se maksaa hirveän monta sataa. L:n isällä on mökillään mahtava haketin, jolla silppusin onnessani kaiken liikenevän risun koko tontilta. Se murskasi nelisenttisetkin oksat kevyesti mutta oli silti kevyt ja vei vähän tilaa. Samanlainen tai yhtä hyvä pitäisi olla. Naapurit eivät varmasti ilahdu jatkuvasta vinguttamisesta, mutta hei, sehän on työn ääntä, ja ainakaan meidän tontilta ei kantaudu kesällä ruohonleikkurin mylvintää.

Pakkasjuttuja

Turussakin on vihdoin talvi, siis oikea sellainen. Se tuli tällä kertaa viidessä päivässä tammikuun toisella viikolla. Aamulukemat: pe 10.1.2014 plussaa, la 11.1. -2 °C, su 12.1. -9 °C, ma 13.1. -13 °C, ti 14.1. -17 °C. Olimme toki pohtineet talon toimintaa pakkasilla, eikä hirveän suuria yllätyksiä tullut.

Suureksi iloksemme Vinolassa asuintilojen ikkunat pysyvät täysin kuivina ja jäättöminä toisin kuin edellisessä asunnossamme, jossa pakkasilla joka-aamuinen rutiini oli käydä ne läpi rätin kanssa. Noita aikoja emme kaipaa. Sen sijaan täysin eristämättömän kuistin ikkunat näyttävät tältä:

 
Ilmalämpöpumppu oli erinomainen pitkäksi venähtäneen syksyn aikana, kun öisinkin oli joulukuussa usein jopa + 6°C. Nyt pakkasilla se hurisee koko ajan eli toimii paljon energiatehottomammin, joskin tietysti lämmittää vielä (tätä kirjoittaessa on -15 °C). Alakerrassa emme ole edes käyttäneet muita sähköisiä lisälämmönlähteitä, tosin juuri äsken Petri laittoi päälle pienen vanhan patterin, joka on eteisessä kellarinoven vieressä. Puuta on tähän saakka kulunut yllättävän vähän, kun joulukuussa lämmitimme alakerran kakluunia vain noin joka toinen päivä ja olohuoneen kamiinaa ruoka- ja pyykinkuivaustarpeen mukaan. Yläkerrassa Petri on lämmittänyt oman huoneensa kakluunin päivittäin, ja L on todennut, ettei vanha ilmakiertopatteri riitä pitämään toista yläkerran huonetta lämpimänä. Uudet, öljytäytteiset patterit on tilattu, tosin niiden tilaamisesta puhuttiin jo marraskuussa, mutta meillä tunnetusti kaikki aina kestää.

Suurin ongelma on nyt kuistin ja portaikon välinen ovi, joka on jonkinlainen moderni lämpöovi, joka ei kuitenkaan pidä tarpeeksi. L eristi pielet jo syksyllä, ja tilanne helpottui paljon. Portaikossa on 90-luvulla tehty lisäeristys (SPU), mutta ovi fuskaa niin paljon, että kylmä pääsee sisään, eikä portaikossa ole lämmönlähdettä. Kamiinalla lämmittäessämme pidämme eteisen ja portaikon välistä ovea auki, koska kamiina paahtaa aivan tajuttomasti, mutta ovi pitäisi eristää tai hankkia oikea ulko-ovi. RMT-foorumilla muutkin ovat tuskailleet vanhojen ovien kanssa. Juuri nyt pakkasten vaaniessa (jatkuuko tätä kaksi viikkoa vai kaksi kuukautta?) kannattanee raahata eteiseen patteri ja laittaa ovenhankinta vireille.

Kellari on autenttiset eristämätön, ja siellä lämpötila laski pakkasten alettua heti turhan lähelle nollaa. Asensimme hillokellarista löytyneet siirrettävät nestetäytteiset sähköpatterit (= vanhat rohjot) lämmittämään teknisenä tilana palvelevaa saunan pukuhuonetta ja kellarikäytävää (putket menevät sen kautta yläkertaan). Nyt lämpötila käytävän katossa on +9 °C, pukuhuoneen seinämittarissa +8 °C ja lattiatasossa +7 °C.

Näillä mennään siis ja nautitaan (?) talvesta, paitsi ulkona öisin töitä tekevä Petri. Taitoimme muuten eilen T:n kanssa päiväkotitaipaleen kävellen sekä aamulla että illalla. Matka on noin 3 km. Pakkasta oli -17 °C. Päiväkodissa oli päätetty pitää kovan pakkasen takia sisäpäivä, joten hyvä sikälikin, että T sai ulkoilua aamulla tunnin ja iltapäivällä puolitoista. Kertaakaan hän ei valittanut, mutta olimmekin pukeutuneita villaan yltä päältä, ja huopatossuissa jalat pysyivät lämpiminä ja askel oli kevyt.

Näin yläsytytys helpottaa elämää

Edellisen asuntomme kaakeliuunin pesä oli hyvin pieni. Se oli niitä tyypillisiä 1930-luvun työläisasuntojen kakluuneja, joita näkee Turussa eri puolella. Kun olin mökillä saunassa ja keskuslämmityskattilan kanssa oppinut tekemään yläsytytyksen ja lämmitämään huolettomasti, tuntui pienipesäisen puuhellan ja ahtaahkon kakluunin kanssa sänklääminen hankalalta.

Vinolassa jatkoimme perinteistä lämmitystä, kunnes eilen huomasin kokeilla yläsytytystä. Ja jösses: puut mahtuivatkin pesään pitkittäin ihan noin vain! Tein kunnon latingin (ensimmäinen kunnon pakkasyö, -9C), ja sain T:n huoneen uunin lähes hehkuvaksi. Pesän syvyys on 38,5 cm, eli ei ihme, ettei ota vastaan. Edellisen asunnon pesän täytyi olla jotain 30 sentin luokkaa. Petri ei vieläkään oikein usko, että normaalit polttopuut mahtuvat pitkittäin, epäili minun valikoineen erityisen lyhyitä.

Yläsytytys on siis sama asia kuin päältä sytytys (Metsäkeskuksen info, pdf-tiedosto).

Kännykkäkuva: Pieta.

Päältä sytyttäminen on tutkitusti ja todetusti ja todistetusti eli siis ihan oikeesti puhtain tapa polttaa puuta, se siis aiheuttaa vähiten päästöjä. Itse asiassa palaa niin puhtaasti, että mökillä kävi yläsytytykseen tutustuessamme itses kullekin useammankin kerran niin, että kiukaan alla roihusi iloinen tuli, lämmittäjä lähti saunalta hyvillä mielin, kääntyi saunapolulla katsomaan savupiippua -- ja kirosi raskaasti: piipusta ei tule savua. Harmistunut lämmittäjä palasi saunalle, jonka kiukaan pesässä edelleen roihusi iloinen tuli. Tämä täytyi toistaa muutaman kerran, ennen kuin alkoi uskoa, että kyllä se tosiaan palaa.

Oikeastaan vielä pienipäästöisyyttä enemmän minua kiinnostaa sytytystavan taloudellisuus puun ja ajan suhteen. Kun lataa pesään klapia ja sytykkeet, raapaisee tulet (oho, nyt paljastui, että käytän arkaaisia tulitikkuja enkä sytkäriä) ja katsoo että syttyy, niin ilma-aukot pääsee pian säätämään kunnon palamisen mukaisiksi. Sitten vain puuhailee kaikenlaista ihan muuta, eikä tarvitse ajatella koko pesää pitkiin aikoihin! Kun puut ovat melkein palaneet, on uunikin jo tosi kuuma, käytännössä voi polttaa vähän paperi- ja kartonkiroskia ja sen jälkeen säätää peltiä pienemmälle. Saunalla hyöty ilmenee niin, että kun sytyttää tulet, voi mennä 45-60 minuutin päästä katsomaan tilannetta, ja silloin on jo lastenlöylyt eli 60 C.

Talven kovilla pakkasilla varmasti näemme, meneekö polttopuuta lopulta sama määrä, enemmän vai vähemmän. Nyt ainakin vaikuttaisi siltä, että samalla määrällä puuta saa kuumemman uunin, mikä on tietysti ihan loogista, koska nyhverösti palaminen ei paljon lämmitä ja nokeaa paikkoja. Oli puunsäästön kanssa niin tai näin, niin ainakin talvemme helpottuu paljon tämän oivalluksen myötä, ja vaikka meillä lämmityskykyisiä aikuisia talossa kolme onkin, on aika ehkä se kriittisin resurssi, kun olisi niin paljon muutakin tekemistä kuin vahtia uunia.

Kamiina paikalleen

Viime blogissa esiteltyyn nurkkaukseen asensimme eteläkarjalaisen Sepon Valutuotteen valmistaman Tupa-takan. En tosin ole vieläkään ymmärtänyt, mikä ero on kamiinalla ja takalla. Koska tuo ei ole varaava, siinä on mökkimäinen savuputki eikä savupeltiä, sanon sitä itsepäisesti kamiinaksi siihen saakka, kunnes joku kertoo, mikä tekee siitä takan eikä kamiinan. Joka tapauksessa tuohon tulisijaan päädyimme siksi, että siinä on hyvä paistouuni. Uunillisia kamiinoita on vähänlaisesti tarjolla muutenkin.

Tilasimme Puuilon nettikaupasta (ennen tietoa siitä, että ne avaavat liikkeen myös Kaarinaan) kamiinan lisäksi: 1 kpl supistimen (150 mm > 120 mm), 1 kpl 900 mm pitkän putken, 1 kpl 90:n asteen kulman, 1 kpl 45:n asteen kulman, muurausholkin ja valurautaisen keittolevyn. Hinnat olivat kohtuulliset, palvelu hyvää ja kuljetus nopea. Rekkapoika vieläpä auttoi kantamaan kamiinan sisään, vaikka sen päälle oli kirjattu paino aivan väärin (65 kg kun pelkän kamiinan paino on 132 kg!)

Miehet valitsivat asennuspäiväksi lauantain, jolloin olin koko päivän kurssilla. Vaikka he näin tietysti varmistivat itselleen työrauhan, oli silti mukava tulla illalla kotiin niin, että oli valmista.

Savuputki piti lyhentää, ja toimenpide onnistuikin siististi (putken kannalta, ei L:n: kuumakestomaaliin ei juuri pitäisi koskea ennen kuin kamiinaa on lämmitetty muutama tunti nimellisteholla, siispä joka paikka olikin mustana, mitä en onneksi ollut näkemässä; lisäksi kommenttia tuli huonosta rautasahan terästä ja jostain muustakin vielä, varmaankin siitä, ettei ollut rälläkkää, vaan joutui nysväämään käsin huonolla terällä). Sitten L käsitteli savuputken saumat tulitiivistysmassalla (Tytan) ja lykkäsi tulivillaa horminsuuhun. Ihan tiivis tuli.

Petri lähetti tämän kuvan, ja tykkään siitä edelleen niin paljon, että se on puhelimeni taustakuvana:

"Omakuva kännykällä sekaisessa olohuoneessa".
Kuva: Petri.

Minulle jätettiin vain koepoltto. Alkuun tuntui vähän hankalalta keksiä optimaalinen tapa saada se syttymään ja palamaan, mutta kyllä se siitä lähti. Parilla ensimmäisellä kerralla maali kovettuessaan kärysi aivan kuten ohjeissa luvattiinkin, mutta sitten ilmanala muuttui siedettäväksi alakerrassakin.

Pari viikkoa kamiinaa käyttäneinä toteamme seuraavaa:

• sytyttäminen vaatii pientä kikkailua tai ainakin pieniä pilkkeitä; pesä on aika matala, ja savu lähtee vaakasuoraan

• ilmansäätö on monimutkaisempi, kun läpiä ja kampia on niin paljon, mutta perusidean hoksaa nopeasti (eniten tuntumaa tästä on tällä hetkellä L:lla) 

• kamiina lämpenee nopeasti ja myös tietysti jäähtyy yhtä nopeasti

• säteilylämpö on ihan eri luokkaa kuin varaavassa tulisijassa: pyykit kuivuvat kamiinan lähellä tosi nopeasti

• uunin hyötysuhde on hyvä: kuudella klapilla saa viiden litran valurautapadan ruokaa kypsäksi, ei siis lämpimäksi vaan oikeasti juurekset kypsäksi

• keittolevyn hyötysuhde on erittäin huono: olen vain kerran jaksanut keittää kahvia (espressopannu) liedellä, ja siihen meni pieni ikuisuus

• lasinen luukku on hauska ja tunnelmallinen

Niin, kamiinan nimellisteho on 9 kW, jos joku tekee sillä tiedolla jotain.

Asennusohjeissa sanotaan, ettei kamiinaa tulisi käyttää ympärivuotisesti asunnon ainoa lämmönlähteenä. Oletan että ympärivuotisuudella ajetaan takaa sitä, että jos kamiinaa paahtaa yötä päivää, osat eivät kestä takuussa ilmoitettua aikaa. Pesässä ei myöskään pidä polttaman pelkkää koivua. Kysyin nuohoojalta tuosta koivuohjeesta, ja hän ihmetteli sitä hivenen. Koivu ei kuulemma pala yhtään sen kuumemmin kuin muukaan puu, se vain palaa tiiviytensä takia pitempään, ja tästä johtuu isompi lämpöarvo. Sekapuuta meillä ei valitettavasti juuri ole , joten jatkamme koivulla (kiitos Tuomon ja Petrin aherruksen Ahmauksessa!) maltillisesti ja toivomme parasta. Sen tulikin jo todetuksi, ettei pesään kannata laittaa yli kahta klapia kerrallaan (L tuli toisella lämmityskerralla lisänneeksi puuta hieman reilusti, ja paistouunin lämpömittarikin meni joksikin aikaa yli maksimin 250 C. Ehkä tämän kokeilun ansiosta maali ei kärynnyt myöhemmin enää lainkaan.

Vielä tarvittaisiin laippa villan ja horminsuun peitoksi. Pyysimmekin tarjousta vehmaalaiselta Noitavasaralta. Vastausta ei ole vielä tullut, mutta toivottavasti ehtivät tehdä näin joulukiireiden alla tai edes joskus. Siihen saakka toki pystymme edelleen katselemaan tiivistysmassalla ja maalilla koristelua keltaista villaa.

Tähän loppuun vielä pari sanaa ruoanlaitosta. Käytän Ritvalta saatua emaloitua valurautapataa (Porin Valu). Arkinen pataruoka syntyy näin. Kuullotan ensiksi sipulit ja mausteet (ja mahdolliset lihat) rasvassa sähköliedellä (tietenkin padassa). Sitten lisään sipuleiden joukkoon makuaineet (kuivattuja vihanneksia, yrttejä, sieniä yms.) ja liotetut pavut tai mahdolliset ryynit, ja annan hautua sillä aikaa, kun pesen, kuorin ja pilkon perunat, juurekset ja vihannekset. Lisään ne pataan, sekoitan, ja kaadan mukaan sen verran nestettä (vettä, munamaitoa, tomaattimehua, kasvislientä, kurpitsasosetta tms.), että pata pysyy mehevänä, vaikka se joutuisi olemaan uunissa vähän pitempäänkin. Yleensä tosiaan se kuusi klapia riittää siihen, että ruoka porisee iloisesti 175 asteessa tunnin tai pari. Täysi valurautapata varaa itseensä hurjasti lämpöä ja jälkikypsyy uunissa vielä senkin jälkeen, kun tuli pesässä on hiipunut.