Maalattuun lattialautaan liimattu muovimatto

Yläkerran makuuhuoneen remontti osa 1b

Mitä tapahtuu, kun öljymaalilla maalattuun lautalattiaan liimataan muovimatto, ja jätetään hautumaan pariksikymmeneksi vuodeksi?

Ensinnäkään liima ei kuivu. Toiseksi liima liuottaa öljymaalia niin, että pigmentti vähitellen imeytyy muovimattoon. Seurauksena sekä lauta että matto ovat pilalla, ja muovin kiskominen irti on työlästä nyhräystä.

Liima änkeää itsensä myös lautojen väliin, mikä vaikeuttaa purkutyötä entisestään. Nopeimmaksi irrotusmenetelmäksi osoittautui kaarevien palojen leikkaaminen mattoveitsellä ja vanhanaikainen kiskominen hartiavoimin:

Paikoitellen maton irrottaminen rikkoi myös puun, ei ainoastaan maalin pinnan. Kapea, vinkkura lattialauta ei onneksi ollut museaalinen aarre, joten hyvillä mielin laitamme uuden tilalle.

Savupiippu osa 2/2

Kesällä 2014 meillä korjattiin savupiippu. Kyseessä on iso piippu: 16 hormia, 500 mm x 2000 mm. Ongelma oli se, että hormien välistä oli irronnut tiiliä, minkä takia yläkerran uuni veti huonosti. Mietittiin slammausta ja vaikka mitä, mutta parikin piippumuuraria käytti maalaisjärkeä ja totesi, ettei sitä lopulta tarvitse edes purkaa vesikattoon asti, vaan riittää huolellinen korjausmuuraus, uuden lenssin valu ja lopuksi päälle sinkitty hattu.

Näin tehtiin. Urakan teki Turun Piippuhuolto, jota voin suositella lämpimästi. Suunnitelma oli rehellinen ja järkevä, yhteydenpito ja aikataulutus pelasi, homma hoitui ripeästi ja säntillisesti, ja hintakin oli kohdillaan. Voiko asiakas edes enempää vaatia? Ei!

Piipusta vanhassa kunnossa ei oikein ole dokumentteja, koska katolla kuvaaminen on niin hankalaa, mutta näistä saa vähän käsitystä tapahtuneesta.

Uusi lenssi. Kuva: L.

Kurkistus alas. Kuva: L.

Maassa hattu näytti ihan valtavalta!

Elokuussa 2015 yhden talven hienosti pärjännyt piippu hattuineen.

Talvehtinut lenssi lähikuvassa. Kuva: L.

Maisemakahvit! Kuva ja jalat: L.

Yläpohjan terveyden syy selvillä!

Yläpohjan melko summittaisen tutkimisen jälkeen 2014 tammikuussa totesimme, ettei vaurioita ole, purua on riittävästi (tosin lisääkin voisi tuoda), ja että vaikkei tuuletusräppänoitä ole, ilma pääsee selvästi poistumaan jostakin. Lisättäköön vielä, että talossa on 2000-luvun alussa uusittu peltikatto.

Tänään varmistin ilmanpoistumistiet todella yksinkertaisella menetelmällä: mennään yläpohjaan kirkkaana päivänä, sammutetaan lamppu, annetaan silmien tottua pimeään, katsellaan tarkasti joka puolelle eri kulmista. Yhtäkkiä alkaakin erottua useita minimaalisia rakoja!

Pihanpuoleiseen päätyyn oli jostain syystä joskus porattu noin sentin reikä, mutta muuten raot olivat päätykolmion ja katon liitoksessa sekä lisähormin läpiviennin kohdalla. Kyse ei siis ole isoista koloista, vaan useista parin millin raoista, joista juuri ja juuri näkyy valoa. Erityisesti läpivientikohdan tutkin tarkasti vaurioiden varalta, mutta ei siitä ainakaan sillä tavalla näytä tulevan vettä sisään, etteikö se menisi myös ulos. Putken juuri oli aivan kuiva ja kasvustoton, vaikka sanomalehdessä näkyikin valumajälkiä. Tuuletusventtiilien asennus ei siis ole tarpeen, koska yläpohja tuulettuu ilmankin. Tosin olisihan se jotenkin hienompaa ja siistimpää, kun olisi samanlaiset räppänät kuin naapureilla. Sitten kun joskus teemme rappaukselle jotain, voi kyllä laittaa samalla ne venttiilit, niin näytämme aikaamme seuraavilta.

Eristeestä eli sahanpurusta vielä: Sitä on vajaa 30 cm kerros, joissain paikoissa huomattavasti enemmän, seinien ja piipun vierellä vähemmän. Ja kyllä se tosiaan on lapioitu sinne perinteisesti eli ihan aluskatteeseen kiinni. Kaivoin tuuletusraon alakatteen rajaan, ja tilanne näkyy havainnollisesti alla olevista kuvista.

Yläkuvassa näkyvät yläpohjan purut yläkerran huoneesta katsottuna.
Tähän kohti siis johtaa vinokaton tuuletusraon yläpää.
Alakuvassa on sama kohta yläpohjasta käsin.

Yläkerran makuuhuoneen remontti osa 1: 1990-luvun ratkaisujen purkaminen

Molempia yläkerran makuuhuoneita oli 1990-luvulla laajennettu kylmälle vintille, ja lisäeristys ja materiaalivalinnat muutenkin jättivät hieman kysymisen varaa.

Alunperin tarkoituksenani oli poistaa laminaatti vinokatosta ja laipiosta sekä muovimatto lattiasta, korvata ne jollain fiksummalla ja kaunistaa huone maalaamalla seinäpaneelit. Lisäksi huoneessa on vanhan hellahuoneen jäljiltä syvennys, josta on tarkoitus tehdä vaatehuone.

Oi ne hyvät suunnitelmat! Jo laminaatin irrotus paljasti lisäeristyksen ongelmat, ja koko seinä jouduttiin avaamaan vesikaton alapintaan asti. Kuten kuvista näkyy, 100 mm lasivilla oli aseteltu suoraan suoraan vesikaton alapintaa vasten ilman mitään rakoja. Osa villasta oli mustaa, valumajälkiä näkyi, mutta ihme kyllä ei haissut homeelta, eivätkä rakenteet olleet lahoja. Villa oli aseteltu niin hatarasti, että ehkä kosteus oli jotenkin mönkinyt eristeiden raoista tiehensä?

Vasemmalla näkyy sisimpänä laminaatti ja sen alla koolaus ja tervapaperi.
Oikealta paljastuu tervapaperin alta lasivilla, joka on suoraan kiinnivesikaton alapinnassa.

Takaseinän paneelikin piti purkaa, koska suora seinä oli lisäeristetty samalla tavalla.

Paneloinnin alla siis koolaus, tervapaperi,
lasivilla ja vanha ilmasulkupahvi.

Esiin tuli myös ikkuna, jonka ympärillä kipsilevyä ja erittäin mustunutta
lasivillaa, ja niiden alla lautaa vasten vanha ilmasulkukartonki.
Ikkunasta oikealla laudoitus, jonka takana n. 100 mm väli ilman eristettä.

Vaurioitakin löytyi, nimenomaan yllä oikealla olevan laudoituksen takaa. Alin lauta oli järsitty, samoin toiseksi nurkimmainen tuki oli yläpäästä vähän pehmeä. Ikkunan alla oleva tolppa oli hauras. Vaihdetaan tai tuetaan. Koko rakenteen idea jäi hämäräksi, ehkä oli vain iskenyt laiskuus, ja siihen oli jätetty kajoamatta? Joka tapauksessa nurkasta käytännössä puuttui se villakerros, joka ikkunan ympärillä ja vasemmalla puolella oli.

Tupajumi rouskinut?

Sisäkatto purettiin vähän myöhemmin, se ei tuottanut sen enempää päänvaivaa kuin yllätyksiään.

Sisäkatto vasemmalta oikealle: alimpana laudoitus, sen päällä pinkopahvi,
sitten eristeenä styroksi ja päällimmäisenä laminaatti.

Tarvitaan siis uusi lisäeristys ilmarakoineen ja turvallisine materiaaleineen, jokin sopiva pintamateriaali, ja loppu onkin sitten enää vain sisustusta! Paitsi päätyseinän tsekkaus ja kylmän sivuvintin ilmankierron varmistaminen... Ikkunan kohtalo on vielä auki, toisaalta huvittaisi pitää se siinä lisävaloa antamassa, toisaalta taas se lisää vetoa, koko ikkuna pitäisi entisöidä (aaagh!), ja sängyn sijoittaminen ikkunan alle on vähän niin ja näin.

Ydinperheasumisesta ja muista asumisen muodoista

Ydinperheasuminen on Suomessa ja muuallakin teollisuusmaissa suhteellisen uusi ilmiö. Oikeastaan se alkoi vasta sotia seuranneesta jälleenrakennuskaudesta, tosin maalla ja köyhissä oloissa asuttiin isolla porukalla paljon pitempään. Äitini kertoo, että vielä hänen lapsuudessaan serkkuja ja muita sukulaisia oli usein käymässä pitkiäkin aikoja, eikä "vieraiden" eli oman ydinperheen ulkopuolisten ihmisten hengailu nurkissa ollut kaikkiaan laisinkaan tavatonta.

Rintamamiestaloon kiteytyy laaja yhteiskunnallinen muutos, jota ohjailtiin monennäköisin poliittisin tuin ja päätöksin. Sodanjälkeiseen asumispolitiikkaan luen nyt laajasti:

• laina- ja muut tukijärjestelmät (rintamamiestuki, ARAVA, vuokratontit ym.)
• tyyppitaloteollisuuden ja niiden varaan luotu mittatavaratuotannon
• asemakaavoituksen (uudet alueet, kaupunkien laajeneminen, palvelut)
• uuden asumiskulttuurin (ydinperhe pienellä kaupunkitontilla)

Rintamamiestaloja rakennettiin maa pullolleen, ja joidenkin (elitistien?) silmissä uudet alueet näyttivät pelloille väsätyiltä ankeilta kuutioilta. Tyyppitaloja kritisoitiin myös siitä, että ne eivät noudata perinteisen suomalaisen rakentamisen kaavaa. Tottakai ne talonpoikaisrakentamisesta (hirsituvat, kaksifooninkiset jne.) eroavat, mutta en näe kovin suurta periaatteellista eroa esimerkiksi 1930-luvun lopun puurakentamiseen kaupungissa. Ainakin kun mietin useampaakin turkulaista puutaloaluetta, on siellä 1920-30 -luvun taloissa pitkälti sama rakenne kuin rintamiestaloissakin: pieni tontti jossa viljelyalaa, ikkunat neljään suuntaan, puolitoista kerrosta, täyskokoinen kellari ja pieni piharakennus. Tyyppitalon mittasuhteet tietysti puuttuvat, ja ainakin täkäläiset tuon ajan talot ovat korkeampia niin kellarin, huoneiden kuin katonkin suhteen. Usein niihin rakennettiin heti useampi erillinen sisäänkäynti, eli ne olivat vähän isompia kuin rintsikat -- ikään kuin paritaloja.

Ehkä se suurin ero on sittenkin se, että sotia edeltävänä aikana talossa ajateltiin asuvan enemmän kuin yksi perhe. No, kyllä 1940-luvun asuntopulan aikaankin väkeä asutettiin asutuslautakuntien painostuksella taajempaan kuin mitä monet talonomistajat olisivat halunneet, yläkerrat ja pikkupuolet (piharakennukset) ja jopa kellarit täyteen. Usein tölli pullisteli sukulaisia, koska olihan se mukavampi asua tutun väen kanssa, ikään kuin "pelastaa" oma talo omalle väelle, ja oli niissä sukulaisissakin asunnontarvitsikoita. Edellisessä asunnossamme Vanha Rouva kertoi, kuinka oli joutunut menemään kiireellä naimisiin silloisen sulhasensa (jonka isä oli kyseisen talon omistaja) ja nykyisen aviomiehensä kanssa, koska muuten yläkerran hellahuone-alkovi olisi jouduttu vuokraamaan ulkopuolisille. Oma poikakaan ei yksinään riittänyt yläkerran asukkaaksi, vaan täytyi olla naimisissa. Tästä syystä nuoripari vihittiin pikapikaa, ja toimenpide tietysti herätti epäilyksiä niissä sukulaisissa, jotka eivät syytä tunteneet. Kun asuntorakentaminen oli kunnolla käynnistynyt, purettiin vuokraamisvelvoitteita, ja köyhimmät vuokralaiset pääsivät vähän uudempiin loukkoihin, ja talot jäivät vähitellen oman suurperheen käyttöön.

Rintamamiestalot taas suunniteltiinkin alunperinkin yhden perheen käyttöön, vaikka yläkertaan vei erillinen sisäänkäynti, ja siellä oli aina vessa ja keittiö. Asuntopulan hellitettyä purkautui perinteinen asumismuoto, jossa on vähintään kolme-neljä polvea saman katon alla, setiä, tätejä, enoja, serkkuja ja muita, maaseudulla renkejä ja piikoja ja herrasväellä palvelusväkeä. Riittää kun muistelee Koiramäki-kirjoja -- Koiramäen lapset kaupungissa -kirjasta voi huomata myös sen, että kaupungissa väkeä oli vähemmän, koska tilaakin oli vähemmän, eikä työnteko ja asutus jäsentynyt yhden maatilan tuotannon ympärille, kun käytiin usein kodin ulkopuolella töissä.

Jos entisaikaan kaikki elämä (nukkuminen, syöminen, ruoanlaitto, puhdetyöt) keskittyi pirttiin, niin jo herrasväellä oli tilat eri toimintoja varten: keittiö, sali, makuuhuoneet jne. Rintamamiestalojen myötä tavan kaduntallaajatkin siirtyivät tässä mielessä asumaan herraskaisesti: tyyppitalosuunnittelussa korostuu erityisesti jaottelu erilaisiin tiloihin: ruoanlaitto (keittiö ja ruokailutila), nukkuminen (makuuhuoneet) ja oleskelu ja harrastukset (olohuone ja verstas). Ydinajatus oli se, että perheenisä kävi töissä kodin ulkopuolella, ja vaimo hoiti lapsia ja kotia. Myöhemmin tietysti äiditkin menivät töihin suurten ikäpolvien pienentyessä ja teollisuustuotannon käynnistyttyä kunnolla. Suomi alkoi muistuttaa enemmän teollisuusyhteiskuntaa kuin jälkiagraarista yhteiskuntaa.

Toisaalta maaseudulle syntyi samaan aikaan niin maan lukuisia uusia pientiloja (karjalaiset!), jotka rakentuivat maaseudun tyyppisuunnitelmien mukaan. Jälleenrakennusajan maalaistalot näyttävät aika pitkälti samalta kuin rintamamiestalotkin; pitkänomaisten moni-ikkunaisten hirsirakennusten aika oli ohi. Ja koska nuo tyyppitalot oli suunniteltu saman kaavan ydinperheelle, rikkoutui Koiramäki-tyyppinen iso asumisyhteisö. Ihan varmaan kaiken maailman mummoja, maalaisserkkuja, vanhapiikatätejä ja muita edelleen nukkui nurkissa vähintään väliaikaisesti. Kuitenkin esimerkiksi vielä Petri asui lapsuutensa (1970-luvun ja pienen osan seuraavaakin vuosikymmentä) äidinisänsä rakentamassa rintamamiestalossa niin, että nuoriperhe asutti varsinaista taloa ja isovanhemmat piharakennusta. Näin siis säästösyistä siihen saakka, että nuoriperhe oli saanut säästetyksi ja rakennetuksi oman omakotitalonsa vieläkin uudemmalle alueelle (eläköön 1980-luvun käkikellotalot!).

Oho, taisinpa harhautua varsinaisesta aiheestani, joka oli sen päivitteleminen, kuinka itsestäänselvänä me suomalaiset pidämmekään ydinperheasumista. Opiskeluaikoina voidaan asua soluissa, mutta pyrkimys on yksiöön ja sitten tietysti parisuhteessa kaksioon ja perheen laajetessa isompaan. Vain hipit ja muut huuhkajat asuvat kommuuneissa ja asunnottomat asuntoloissa. Kunnolliset Ihmiset käyvät töissä ja hankkiutuvat asuntolainaajiksi mahdollisimman nuorina, ja jokaisen Kunnollisen Ihmisen unelmissa siintää oma iso omakotitalo, mieluiten tietysti omassa rauhassa järven rannalla lähellä palveluita. Ohitan nyt sujuvasti sen, että kaupungeissa on ns. arvokortteleita, jotka koostuvat lähinnä vanhoista upeista kivitaloista (ja ehkä myös uusista lasisista ja teräksisistä), mutta kun niissä pääsee asumaan niin harva, joutuvat muut tungeksimaan rivitaloissa, lähiöissä ja kaiken maailman laitamailla.

Me siirryimme asuntolainallisiksi vasta viime vuonna, vaikka olemmekin näin vanhoja. Siihen saakka asuimme vuokralla. Kun olimme ylittäneet 35:n vuoden maagisen rajapyykin, aloimme huomata, että vallitsee jonkinlainen oletus omistusasunnosta. Onhan toki taloudellisempaa lyhentää omaa asuntoaan pois pankille kuin maksaa vuokraa. Toisaalta niin kauan, kun ei ole varmuutta, missä päin haluaa asua ja miten, en ainakaan minä jaksaisi ottaa vielä lainaa ja omistusasuntoakin niskoilleni. Etenkin aikana, jolloin asuntojen myyminen on vaikeaa ja takkiin tulee.

Kun ostimme Vinolan, meille oli itsestäänselvää, että myös L muuttaa meille. Ajatus tuntui kuitenkin jotenkin radikaalilta, päätelle ainakin siitä kuinka hankalaa asiaa oli joskus selittää ulkopuolisille. Perheet hajoavat alinomaa avioerojen, uusien puolisoiden, entisten, yhteisten ja uusien lasten takia mutta harvemmin laajenevat spontaanisti muuten kuin lasten tai uuden puolison myötä. Meille tuli kuitenkin uusi asukas L, joka on käytännössä perheenjäsen mutta myös itsenäinen vuokralainen ja remonttimies. Nyt ydinperheaika pienessä asunnossa tuntuu etäiseltä, kun olemme asettuneet Vinolaan heti tällä kokoonpanolla. Kun L oli kevättalvella pitkään vakavasti sairaana, tuntui siltä että  jokin on pois raiteiltaan, ja niinhän tietysti olikin. Me Petrin kanssahan emme osaa omin päin remontoida kuin pikkujuttuja, joten hommat seisoivat. Pahempaa oli kuitenkin se, että talo tuntui kummallisen tyhjältä, ja T:kin kysyi joka päivä, milloin L tulee takaisin kotiin. Lokakuussa tulee täyteen vuosi Vinolassa, ja tuntuu aivan normaalilta, että postilaatikossa on kolme sukunimeä. Enempää ei ole kyllä suunnitteilla.

Hannu Rinne: Perinnemestarin rintamamiestalo

Vinola-blogi laajentaa remonttikirja-arvioihin!

Hannu Rinne:

Perinnemestarin rintamamiestalo

WSOY, 2013

Kesän ja syksyn aikana olemme lukeneet hirveän määrän sekalaista alan kirjallisuutta, sekä painettuna että netissä. Nimikkeitä löytyy aika paljon, mutta  Panu Kailan Talotohtori-klassikkoa lukuun ottamatta useimmat rintamamiestalokirjat ovat hirveän suppeita. Ne keskittyvät joko jälleenrakennuskauden asuttamispolitiikkaan, tyyppitaloihin teollisuuden näkökulmasta tai talon tietyn osan remontointiin. Kaikkea rintamamiestaloon liittyvää käsittelevä paketti olisikin aikamoinen tiiliskivi

Hannu Rinteen Perinnemestarin rintamamiestalo -kirjan lähestymistapa on ennen muuta kokonaisvaltainen ja käytännöllinen. Humanistina olen kiinnostuneempi rakennushistoriasta kuin talotekniikasta (vaikka jälkimmäiseen perehtymisestä olisikin enemmän käytännön hyötyä), ja tykkäsin teoksen historiaosuudesta, vaikka noin rintamamiestaloasumista avaava luku onkin aika fiilistelevä: 30:n sivuun on mahdutettu seitsemän koko sivun kuvaa, mikä on paljon, etenkin kun jokaisella tekstisivulla vähintään puolet on kuvia. Kuvamateriaali on kuitenkin hyvin valittua ja palvelee sisältöä, ei siis jää pelkäksi koristeluksi. Informatiiviset kuvatekstit sitovat paketin kokoon. Aiheeseen perehtyneelle uutta asiaa ei tule, mutta se, joka luvun kunnolla lukee, saa hyvän peruskatsauksen jälleenrakentamisajan mentaliteettiin ja sen vaikutuksiin nyky-yhteiskuntaan.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin rakennusfysiikalla, eli puhutaan kosteusvaurioista, hengittävyydestä, ilmanvaihdosta ja ongelmista kellarissa. Teoriaa käydään läpi kansantajuisesti (mukavaa luettavaa humanistillekin), ja tässä kohden kuvat todella ovat paikallaan. Näin paljon havainnollisia piirroksia, ajatuksella, tasokkaita valokuvia sekä monipuolista arkistomateriaalia en muista nähneeni muissa kuin Perinnemestari-kirjoissa. Rinne sitoo teorian (esim. kaasumaisen veden kulkeutumisen tai suhteellisen kosteuden) tiiviisti teemaan, ja siitä edetään syvämmälle käytäntöön esimerkkitapausten kautta, valokuvat vaurioista ja korjaustoimenpiteistä seuraavat johdonmukaisesti mukana. INFO-viitteellä varustettuja tiiviitä tietopaketteja on kautta kirjan, esimerkkeinä Ilmassa olevat epäpuhtaudet (s. 64-65) tai Pientalon putkistot (s. 243). Kirjan loppupuoliskolla ote on käytännöllisempi, OHJE-viitteet hallitsevat, ja perustietoa on päälukujen mukaisesti kellari-, sisä- ja ulkoremontista sekä talotekniikasta. Vaikka ohjeet ovat tapauskohtaisia eivätkä pyri antamaan yhtä oikeaa ratkaisua kaikille, ovat perustelut niin järkeenkäypiä, että nykyaikaiset pikaratkaisut eivät tunnut varteenotettavilta vaihtoehdoilta. Suuntaviivoja oman talon remontointiin saa, vaikkei samanlaista ongelmaa olisikaan.

Kirjan luettavinta antia on ehdottomasti osa Asukkaat: viisi esimerkkitapausta rintamamiestalon tutkimuksesta ja kunnostamisesta. Nämä väliluvut esittelevät mahdollisimman erilaisia taloja, asukkaita ja korjaustarpeita. Yhteistä on maltillinen ja vanhaa kunnioittava remontointi, jossa talon yleisilmettä ja perustekniikkaa ei pyritä muuttamaan liian moderniksi. Rinne on seurannut näitä asukkaita hyvän aikaa, kahta perhettä jopa puolentoista vuoden ajan, ja tämä perspektiivi välittyy teksteissä. Hauskinta oli, että tunnistin heti keisseistä erään seuraamani taloblogin!

Perinnemestarin rintamamiestalo sopii myös sellaiselle, joka ei tiedä omakotitaloista tai rakentamisesta ennestään yhtään mitään.  Perusasioita remontin budjetoinnista (ja hermoille käyvyydestä) ja siitä, millaista elämä 60-vuotiaassa talossa on, käydään realistisesti läpi. Mummolaidylliä ei maalailla perusteettomasti, vaan rintamamiestaloasumisen "työläys" tulee kyllä ilmi. Ensisijaisesti kirjaa voi suositella niille, jotka jo ennestään arvostavat historiaa ja vanhoja taloja: modernin asumisen ystävät luultavasti saavat näppylöitä liimamaalista ja sahanpurusta.

Televisiota katsomattomana olin autuaan tietämätön 2009 tehdystä TV-sarjasta, ja Perinnemestari-kirja löytyi puolivahingossa Vaski-kirjastojen asiasanahaulla. Julkaisutietoja tutkiessa uteliaisuus heräsi, ja päädyin perinnemestari.fi -sivustolle. Nettiprojekti vaikuttaa laajalta, ja sivustolla on Rinteen kirjoittamia artikkeleita aiheen mukaan vähän joka lähtöön. Laatu on ainakin ensi vilkaisulla yhtä asiallista kuin kirjassakin. Harmi kyllä sarja ei ole Areenassa katseltavissa, tosin en kyllä tiedä, millä ajalla olisin ehtinyt tietokoneen ääressä niin kauan yhtäjaksoisesti istuakaan. Joka tapauksessa brändääminen (so. Perinnemestari) ja vähän isomman (?) budjetin pyörittäminen ovat johtaneet hienoihin kirjoihin ja muihin materiaaleihin. Sarjassa on julkaistu teokset myös vanhempien talojen remontoinnista (Perinnemestarin remonttikirja, 2010) sekä polttopuista ja puulämmityksestä (Perinnemestarin klapikirja, 2013), ja niiden lisäksi on ilmestynyt Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin (2012). Tiuhaan tahtiin teoksia siis. Merkkaan sivuston tuonne blogin puolelle ja jään innolla seuraamaan. Uskoisin myös, että muitakin tekijöitä ilmaantuu, ja jos perinteinen kirja on liian työläs ja kallis projekti, niin videot ja muu nettimateriaali sopii perinnerakentamisaiheen käsittelyyn paremmin kuin hyvin.

Pohjapiirros v. 1946

Vihdoin sain aikaiseksi skannata pohjapiirrokset, siis nämä alkuperäiset, jotka saimme talon mukana. Niin paljon en kuitenkaan jaksanut vaivautua, että olisin skannannut piirustuksen puoliskot niin monta kertaa, että sävyt olisivat sattuneet paremmin kohdalleen.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Ulkonäön puolesta talo on ennallaan, eli mitään isoja muutoksia -- kuten elintasosiipiä -- ei ole Vinolaan koskaan rakennettu. Kuistin portaat tosin näkyvät olleen joskus eri suuntaan.

Lähes kaikki tämän kadun tämän puolen talot ovat täsmälleen samaa tyyppiä: ovet ja ikkunat samoissa kohdissa. Ikkunoita on nykykäsityksen mukaan vähän, ja jokaisessa huoneessa niitä on vain yhdellä seinällä (paitsi olohuoneessa pieni tuuletusikkuna), ja ne ovat matalampia kuin ennen sotian valmistuneiden talojen ikkunat. Pieniä ikkunoita (vinttikomerot, kellari, pesuhuone) on suorastaan tukittu niin, että ulkopuolella ikkuna on sellaisenaan olemassa, mutta sen päälle on lyöty sisäpuolelta levyt ja muut kerrokset.

Sisällä on hieman purettu seiniä ja tulisijoja. Enemmän on muutettu yläkerrassa: hellahuone on purettu kokonaan, ja sen tilalla on hieman kummallinen oveton "sisäkomero", josta L teki IT-luolan, kun siellä oli jo valmiiksi niin hyvin pistokkeita ja puhelinkaapeli. Yläkerran molemmissa asuinhuoneissa on otettu sivuvinttiä asuinkäyttöön koko huoneen mitalta. Petrin huoneessa on ihan tilava ja toimiva makuualkovi, L:n huoneessa laajennus taas on avoimempi, ja vinon osan perältä pääsee sivu-ullakolle. Tässä kömpelö yritys kuvalliseksi selitykseksi, painotus kuvassa on tilojen käytöllä, ei teknisillä tiedoilla.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Yllä olevia muutoksia ei ole dokumentoitu mihinkään, eli ne on tehty pimeästi, ja viimeistely ja käytetyt materiaalit kielivät, että rakennustyö on tehty 1990-luvulla. Tuntuu, että meillä on kaikesta huolimatta edelleen tosi paljon vinttitilaa, enkä keksi, mitä tekisimme kaksinkertaisella määrällä.

Vinolaan on jo alun perin rakennettu kaksi vessaa, jotka ovat kooltaan alkuperäiset. Niitä varten ei siis ole tarvinnut puhkoa seiniä ja ottaa komero- tai asuintilaa vessakäyttöön kuten edellisessä asunnossamme (valmistunut 1938).

Vinolan keittiö ja ruokailutila ovat "modernisti" erillään, ei tupakeittiömäisesti yhtä tilaa, tosin tilojen välinen yhteys on hieman muuttunut hellan purkamisen myötä, kun väliin on tullut reilu metri täyskorkeaa seinää. Nyt on vaikea kuvitella, miltä tila on alkujaan näyttänyt, mutta kellarista löytyneistä hellakaakeleista päätellen kyseessä on ollut matala, keittolevyllinen hella. Silloin on näyttänyt varmasti enemmän tupakeittiömäiseltä.

Tässä vielä pieni yksityiskohta vanhoista dokumenteista kiinnostuneille: