Ydinperheasumisesta ja muista asumisen muodoista

Ydinperheasuminen on Suomessa ja muuallakin teollisuusmaissa suhteellisen uusi ilmiö. Oikeastaan se alkoi vasta sotia seuranneesta jälleenrakennuskaudesta, tosin maalla ja köyhissä oloissa asuttiin isolla porukalla paljon pitempään. Äitini kertoo, että vielä hänen lapsuudessaan serkkuja ja muita sukulaisia oli usein käymässä pitkiäkin aikoja, eikä "vieraiden" eli oman ydinperheen ulkopuolisten ihmisten hengailu nurkissa ollut kaikkiaan laisinkaan tavatonta.

Rintamamiestaloon kiteytyy laaja yhteiskunnallinen muutos, jota ohjailtiin monennäköisin poliittisin tuin ja päätöksin. Sodanjälkeiseen asumispolitiikkaan luen nyt laajasti:

• laina- ja muut tukijärjestelmät (rintamamiestuki, ARAVA, vuokratontit ym.)
• tyyppitaloteollisuuden ja niiden varaan luotu mittatavaratuotannon
• asemakaavoituksen (uudet alueet, kaupunkien laajeneminen, palvelut)
• uuden asumiskulttuurin (ydinperhe pienellä kaupunkitontilla)

Rintamamiestaloja rakennettiin maa pullolleen, ja joidenkin (elitistien?) silmissä uudet alueet näyttivät pelloille väsätyiltä ankeilta kuutioilta. Tyyppitaloja kritisoitiin myös siitä, että ne eivät noudata perinteisen suomalaisen rakentamisen kaavaa. Tottakai ne talonpoikaisrakentamisesta (hirsituvat, kaksifooninkiset jne.) eroavat, mutta en näe kovin suurta periaatteellista eroa esimerkiksi 1930-luvun lopun puurakentamiseen kaupungissa. Ainakin kun mietin useampaakin turkulaista puutaloaluetta, on siellä 1920-30 -luvun taloissa pitkälti sama rakenne kuin rintamiestaloissakin: pieni tontti jossa viljelyalaa, ikkunat neljään suuntaan, puolitoista kerrosta, täyskokoinen kellari ja pieni piharakennus. Tyyppitalon mittasuhteet tietysti puuttuvat, ja ainakin täkäläiset tuon ajan talot ovat korkeampia niin kellarin, huoneiden kuin katonkin suhteen. Usein niihin rakennettiin heti useampi erillinen sisäänkäynti, eli ne olivat vähän isompia kuin rintsikat -- ikään kuin paritaloja.

Ehkä se suurin ero on sittenkin se, että sotia edeltävänä aikana talossa ajateltiin asuvan enemmän kuin yksi perhe. No, kyllä 1940-luvun asuntopulan aikaankin väkeä asutettiin asutuslautakuntien painostuksella taajempaan kuin mitä monet talonomistajat olisivat halunneet, yläkerrat ja pikkupuolet (piharakennukset) ja jopa kellarit täyteen. Usein tölli pullisteli sukulaisia, koska olihan se mukavampi asua tutun väen kanssa, ikään kuin "pelastaa" oma talo omalle väelle, ja oli niissä sukulaisissakin asunnontarvitsikoita. Edellisessä asunnossamme Vanha Rouva kertoi, kuinka oli joutunut menemään kiireellä naimisiin silloisen sulhasensa (jonka isä oli kyseisen talon omistaja) ja nykyisen aviomiehensä kanssa, koska muuten yläkerran hellahuone-alkovi olisi jouduttu vuokraamaan ulkopuolisille. Oma poikakaan ei yksinään riittänyt yläkerran asukkaaksi, vaan täytyi olla naimisissa. Tästä syystä nuoripari vihittiin pikapikaa, ja toimenpide tietysti herätti epäilyksiä niissä sukulaisissa, jotka eivät syytä tunteneet. Kun asuntorakentaminen oli kunnolla käynnistynyt, purettiin vuokraamisvelvoitteita, ja köyhimmät vuokralaiset pääsivät vähän uudempiin loukkoihin, ja talot jäivät vähitellen oman suurperheen käyttöön.

Rintamamiestalot taas suunniteltiinkin alunperinkin yhden perheen käyttöön, vaikka yläkertaan vei erillinen sisäänkäynti, ja siellä oli aina vessa ja keittiö. Asuntopulan hellitettyä purkautui perinteinen asumismuoto, jossa on vähintään kolme-neljä polvea saman katon alla, setiä, tätejä, enoja, serkkuja ja muita, maaseudulla renkejä ja piikoja ja herrasväellä palvelusväkeä. Riittää kun muistelee Koiramäki-kirjoja -- Koiramäen lapset kaupungissa -kirjasta voi huomata myös sen, että kaupungissa väkeä oli vähemmän, koska tilaakin oli vähemmän, eikä työnteko ja asutus jäsentynyt yhden maatilan tuotannon ympärille, kun käytiin usein kodin ulkopuolella töissä.

Jos entisaikaan kaikki elämä (nukkuminen, syöminen, ruoanlaitto, puhdetyöt) keskittyi pirttiin, niin jo herrasväellä oli tilat eri toimintoja varten: keittiö, sali, makuuhuoneet jne. Rintamamiestalojen myötä tavan kaduntallaajatkin siirtyivät tässä mielessä asumaan herraskaisesti: tyyppitalosuunnittelussa korostuu erityisesti jaottelu erilaisiin tiloihin: ruoanlaitto (keittiö ja ruokailutila), nukkuminen (makuuhuoneet) ja oleskelu ja harrastukset (olohuone ja verstas). Ydinajatus oli se, että perheenisä kävi töissä kodin ulkopuolella, ja vaimo hoiti lapsia ja kotia. Myöhemmin tietysti äiditkin menivät töihin suurten ikäpolvien pienentyessä ja teollisuustuotannon käynnistyttyä kunnolla. Suomi alkoi muistuttaa enemmän teollisuusyhteiskuntaa kuin jälkiagraarista yhteiskuntaa.

Toisaalta maaseudulle syntyi samaan aikaan niin maan lukuisia uusia pientiloja (karjalaiset!), jotka rakentuivat maaseudun tyyppisuunnitelmien mukaan. Jälleenrakennusajan maalaistalot näyttävät aika pitkälti samalta kuin rintamamiestalotkin; pitkänomaisten moni-ikkunaisten hirsirakennusten aika oli ohi. Ja koska nuo tyyppitalot oli suunniteltu saman kaavan ydinperheelle, rikkoutui Koiramäki-tyyppinen iso asumisyhteisö. Ihan varmaan kaiken maailman mummoja, maalaisserkkuja, vanhapiikatätejä ja muita edelleen nukkui nurkissa vähintään väliaikaisesti. Kuitenkin esimerkiksi vielä Petri asui lapsuutensa (1970-luvun ja pienen osan seuraavaakin vuosikymmentä) äidinisänsä rakentamassa rintamamiestalossa niin, että nuoriperhe asutti varsinaista taloa ja isovanhemmat piharakennusta. Näin siis säästösyistä siihen saakka, että nuoriperhe oli saanut säästetyksi ja rakennetuksi oman omakotitalonsa vieläkin uudemmalle alueelle (eläköön 1980-luvun käkikellotalot!).

Oho, taisinpa harhautua varsinaisesta aiheestani, joka oli sen päivitteleminen, kuinka itsestäänselvänä me suomalaiset pidämmekään ydinperheasumista. Opiskeluaikoina voidaan asua soluissa, mutta pyrkimys on yksiöön ja sitten tietysti parisuhteessa kaksioon ja perheen laajetessa isompaan. Vain hipit ja muut huuhkajat asuvat kommuuneissa ja asunnottomat asuntoloissa. Kunnolliset Ihmiset käyvät töissä ja hankkiutuvat asuntolainaajiksi mahdollisimman nuorina, ja jokaisen Kunnollisen Ihmisen unelmissa siintää oma iso omakotitalo, mieluiten tietysti omassa rauhassa järven rannalla lähellä palveluita. Ohitan nyt sujuvasti sen, että kaupungeissa on ns. arvokortteleita, jotka koostuvat lähinnä vanhoista upeista kivitaloista (ja ehkä myös uusista lasisista ja teräksisistä), mutta kun niissä pääsee asumaan niin harva, joutuvat muut tungeksimaan rivitaloissa, lähiöissä ja kaiken maailman laitamailla.

Me siirryimme asuntolainallisiksi vasta viime vuonna, vaikka olemmekin näin vanhoja. Siihen saakka asuimme vuokralla. Kun olimme ylittäneet 35:n vuoden maagisen rajapyykin, aloimme huomata, että vallitsee jonkinlainen oletus omistusasunnosta. Onhan toki taloudellisempaa lyhentää omaa asuntoaan pois pankille kuin maksaa vuokraa. Toisaalta niin kauan, kun ei ole varmuutta, missä päin haluaa asua ja miten, en ainakaan minä jaksaisi ottaa vielä lainaa ja omistusasuntoakin niskoilleni. Etenkin aikana, jolloin asuntojen myyminen on vaikeaa ja takkiin tulee.

Kun ostimme Vinolan, meille oli itsestäänselvää, että myös L muuttaa meille. Ajatus tuntui kuitenkin jotenkin radikaalilta, päätelle ainakin siitä kuinka hankalaa asiaa oli joskus selittää ulkopuolisille. Perheet hajoavat alinomaa avioerojen, uusien puolisoiden, entisten, yhteisten ja uusien lasten takia mutta harvemmin laajenevat spontaanisti muuten kuin lasten tai uuden puolison myötä. Meille tuli kuitenkin uusi asukas L, joka on käytännössä perheenjäsen mutta myös itsenäinen vuokralainen ja remonttimies. Nyt ydinperheaika pienessä asunnossa tuntuu etäiseltä, kun olemme asettuneet Vinolaan heti tällä kokoonpanolla. Kun L oli kevättalvella pitkään vakavasti sairaana, tuntui siltä että  jokin on pois raiteiltaan, ja niinhän tietysti olikin. Me Petrin kanssahan emme osaa omin päin remontoida kuin pikkujuttuja, joten hommat seisoivat. Pahempaa oli kuitenkin se, että talo tuntui kummallisen tyhjältä, ja T:kin kysyi joka päivä, milloin L tulee takaisin kotiin. Lokakuussa tulee täyteen vuosi Vinolassa, ja tuntuu aivan normaalilta, että postilaatikossa on kolme sukunimeä. Enempää ei ole kyllä suunnitteilla.