Olemme muuttaneet. Kauan siihen menikin: siirryimme viikkojen aikana liukuvasti Vinolaan, ja elämme edelleen laatikkokasan keskellä tietämättä tarkalleen, mikä sijoittuu minnekin. Olemme jo sen verran tottuneet asiantilaan, ettei se häiritse meitä niin paljon, kuin kuukausi sitten saattoi kuvitella. Ehkä syynä on se, että järjestimme ensiksi kuntoon T:n huoneen (sekä tietysti keittiön) sillä oletuksella, että lapselle uuteen kotiin sopeutuminen on vaikeinta. T. on kuitenkin nukkunut erinomaisesti ja ollut muutenkin hyvällä mielellä, ja on alkanut tuntua siltä, että ehkä sittenkin lapselle uuteen kotiin sopeutuminen on helpointa. Ainakaan häntä ei häiritse laatikoiden päällä kiipeily ja tavaroiden kuumeinen etsintä (jossakin mä sen ihan äsken näin...).
Vaikka muutamia pieniä tai keskipieniä ikäviä yllätyksiä onkin tullut eteen, emme ole lannistuneet, vaan elämä on alkanut soljua. Olen yllättnyt, miten nopeasti Vinola on alkanut tuntua kodilta. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että olen elänyt 6 - 20-vuotiaana rintamamiestalossa, joten ilmapiiri on tuttu erilaisista pinta- ja tilaratkaisuista huolimatta. Tottakai myös omien tavaroiden saapuminen tekee asunnosta kodin.
Ympäristökin on vähitellen tullut tutuksi, vaikka aiemmin emme olleet liikkuneet täällä päin oikeastaan lainkaan. Kun aiemmin mainitsin savimaalle rakentamisen aiheuttamasta rakennuksen painumisesta, on se vitsaus tai olotila, joka vallitsee koko tällä L-vuoresta katsoen uloimmalla kadulla. Naapureiden mukaan jokainen torppa on painunut vähän, mutta kun bussilinja kadulla lakkautettiin ja katu päällystettiin, vajoaminen on todennäköisesti loppunut. Tavallaan pidän vinoutta jopa positiivisena: pahimmat niuhottajat tuskin muuttavat riskikohteeseen, ja useimmat talot kadulla ovat ihan tavallisia ja asujiensa näköisiä, ei mistään IhanaKoti-lehdestä tempaistuja. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti