Yläkerran makuuhuoneen remontti osa 1: 1990-luvun ratkaisujen purkaminen

Molempia yläkerran makuuhuoneita oli 1990-luvulla laajennettu kylmälle vintille, ja lisäeristys ja materiaalivalinnat muutenkin jättivät hieman kysymisen varaa.

Alunperin tarkoituksenani oli poistaa laminaatti vinokatosta ja laipiosta sekä muovimatto lattiasta, korvata ne jollain fiksummalla ja kaunistaa huone maalaamalla seinäpaneelit. Lisäksi huoneessa on vanhan hellahuoneen jäljiltä syvennys, josta on tarkoitus tehdä vaatehuone.

Oi ne hyvät suunnitelmat! Jo laminaatin irrotus paljasti lisäeristyksen ongelmat, ja koko seinä jouduttiin avaamaan vesikaton alapintaan asti. Kuten kuvista näkyy, 100 mm lasivilla oli aseteltu suoraan suoraan vesikaton alapintaa vasten ilman mitään rakoja. Osa villasta oli mustaa, valumajälkiä näkyi, mutta ihme kyllä ei haissut homeelta, eivätkä rakenteet olleet lahoja. Villa oli aseteltu niin hatarasti, että ehkä kosteus oli jotenkin mönkinyt eristeiden raoista tiehensä?

Vasemmalla näkyy sisimpänä laminaatti ja sen alla koolaus ja tervapaperi.
Oikealta paljastuu tervapaperin alta lasivilla, joka on suoraan kiinnivesikaton alapinnassa.

Takaseinän paneelikin piti purkaa, koska suora seinä oli lisäeristetty samalla tavalla.

Paneloinnin alla siis koolaus, tervapaperi,
lasivilla ja vanha ilmasulkupahvi.

Esiin tuli myös ikkuna, jonka ympärillä kipsilevyä ja erittäin mustunutta
lasivillaa, ja niiden alla lautaa vasten vanha ilmasulkukartonki.
Ikkunasta oikealla laudoitus, jonka takana n. 100 mm väli ilman eristettä.

Vaurioitakin löytyi, nimenomaan yllä oikealla olevan laudoituksen takaa. Alin lauta oli järsitty, samoin toiseksi nurkimmainen tuki oli yläpäästä vähän pehmeä. Ikkunan alla oleva tolppa oli hauras. Vaihdetaan tai tuetaan. Koko rakenteen idea jäi hämäräksi, ehkä oli vain iskenyt laiskuus, ja siihen oli jätetty kajoamatta? Joka tapauksessa nurkasta käytännössä puuttui se villakerros, joka ikkunan ympärillä ja vasemmalla puolella oli.

Tupajumi rouskinut?

Sisäkatto purettiin vähän myöhemmin, se ei tuottanut sen enempää päänvaivaa kuin yllätyksiään.

Sisäkatto vasemmalta oikealle: alimpana laudoitus, sen päällä pinkopahvi,
sitten eristeenä styroksi ja päällimmäisenä laminaatti.

Tarvitaan siis uusi lisäeristys ilmarakoineen ja turvallisine materiaaleineen, jokin sopiva pintamateriaali, ja loppu onkin sitten enää vain sisustusta! Paitsi päätyseinän tsekkaus ja kylmän sivuvintin ilmankierron varmistaminen... Ikkunan kohtalo on vielä auki, toisaalta huvittaisi pitää se siinä lisävaloa antamassa, toisaalta taas se lisää vetoa, koko ikkuna pitäisi entisöidä (aaagh!), ja sängyn sijoittaminen ikkunan alle on vähän niin ja näin.

Se ettei blogi päivity vuosiin, ei missään nimessä tarkoita sitä etteikö...

... Vinolassa tapahtuisi yhtään mitään!

Olemme kyllä puuhanneet jotain, vaikka viimeiset vuodet ovatkin aika hyvin kuluneet ihan päivittäisjutuista selviytymisen merkeissä. Remonttipuolella uutta ovat viimekesäinen  1) hormien ja savupiipun korjaus ja piipun hatutus sekä 2) kellarin saunan ja kylpyhuoneen remontti. Jälkimmäinenkin valmistui viime vuonna, mutta vaikka kuvat jossain tuolla tallessa ovat, tuntuu hurjan työläältä tarttua niiiiiin vanhaan asiaan ja alkaa muistella, mitä tapahtui missäkin järjestyksessä. Ehkä joskus saan aikaiseksi ihan dokumenttimielessä tehdä niistä jonkinlaisen koosteen.

Unkarilaista umpiointia ja muuta säilöntää

Yritän säilöä marjat, hedelmät ja vihannekset mahdollisimman käsittelemättöminä. Se onnistuu parhaiten pakastamalla, mutta aina ei kaikkea pysty eikä mahdu pakastamaan. Vierastan hilloamista ja höyrymehustamista, koska valtaosa C-vitamiinista ja muista vesiliukoisista suojaravintoaineista keitetään taivaan tuuliin, ja yleensä säilykkeisiin käytetään myös hirveästi sokeria. Kuitenkin esimerkiksi omenia on meillä niin paljon, ettei niiden kaikkia antioksidantteja jaksa vaalia, vaan osan voi säilöä kuumentamalla ihan hyvällä omallatunnolla.

Hapankirsikoiden kanssa kävi samoin, joskin silloin syynä oli kiire. Kirsikat kypsyivät kahden reissuviikon välissä, ja niiden käsittelyssähän tunnetusti työläin vaihe on kivien poistaminen. Päätin yksinkertaisesti jättää kivet paikoilleen ja käyttää säilykkeen esim. unkarilaiseen kirsikkakeittoon niin, että -- toisin kuin alkuperäisessä reseptissä -- siementen syljeskely jää syöjän vastuulle.

Loistavan umpiointiohjeen löysin sattumoisin eräästä unkarilaisesta blogista. Ideana on säilöä kirsikoita ilman sokeria ja säilöntäaineita. Ei tarvita vaivalloista keittelyä valtavassa kattilassa, vaan prosessi on äärimmäisen yksinkertainen. Suomessa tällä tavalla valmistetaan särki- ja muikkusäilykkeitä, mutta en ole törmännyt samaan menetelmään hedelmien säilönnässä.

Uuniumpioitu hedelmäsäilyke ilman sokeria ja säilöntäaineita

1. Purkit desinfioidaan erittäin hyvin.
2. Hyvin puhdistetut hedelmät sullotaan purkkeihin. Kannattaa tunkea ne aika tiiviisti, koska sisältö menee reilusti kasaan.
3. Purkkien kannet kierretään hyvin kiinni. Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa tarkistaa, että kansi on täysin tiivis. Nimim. Kävipä köpelösti
4. Syvälle uunipellille kaadetaan vettä noin sormenleveyden verran, ja purkit asetellaan pellille.
5. Pelti työnnetään kylmään uuniin keskitasolle. Uuni (normaali paisto eli ala- ja ylävastukset) pannaan lämpenemään 110 - 150 asteeseen.
6. Purkit saavat oleskella uunissa, kunnes sisältö alkaa "helmeillä", eli muodostuu pienenpieniä ilmakuplia. Tässä vaiheessa virta kytketään pois, ja purkit pidetään uunissa siihen saakka, kunnes ovat jäähtyneet eli useampia tunteja.
7. Jäähtyneet purkit viedään kellariin.

Uuniumpiointi sopii parhaiten happamille hedelmille, kuten kirsikoille, luumuille ja omenoille, nuo kaikki onnistuivatkin hyvin. Kannet eivät mene helposti lommolle, joten kannattaa vilkaista uuniin ja katsoa, ovatko ne pullollaan. Kaikista kansista ei näe sitäkään. Silloin on parasta tarkkailla, alkaako säilykkeen pinta hapettua parin päivän kuluessa. Parille luumupurkille kävi näin, koska niissä taisi olla väärät kannet. Syötiin heti ja hyvää oli.

Vasemmalta: kirsikka, luumu ja omena.
Omput meni vähän rumuksi, mutta ainakin liemen väri on hieno.

Aion soveltaa uuniumpiointia tänä tai seuraavina syksyinä mm. tomaattiin sekä pihlajanmarjoihin porkkanaraasteen tai omenoiden kera. Unkarilainen ohje kehotti lisäämään tomaatteihin hieman sitruunamehua lisähappamuudeksi. En tiedä, onko säilyvyyden takia tarpeen, jos umpiointi vain onnistuu.

Pihlajanmarjojen lisäksi pensaat notkuvat aroniaa ja ruusunmarjoja. Ei suinkaan meidän pihallamme vaan kaupungin mailla tuolla metsänrajassa. Koska kaikki varastettu maistuu aina paremmalta, noukin niitä riittävästi ja säilöin näin:

Musta-aronian marjat: pakastetaan tuoremehuna jääpalapusseissa C-vitamiinilisäksi puuroihin, rahkoihin yms. HUOM. sotkuista! vaatii lisäkäsiä

Pihlajanmarjat: pakastetaan tuoremehuna purkeissa (vispipuuroa varten) ja jääpalapusseihin , valmistetaan likööriksi

Ruusunmarjat: pakastetaan tuoremehuna jääpalapusseihin (viheliäiset sisukset voi putsata vain summittaisesti), tosin "mehu" muistuttaa lähinnä vaahtoavaa sosetta, ja linko menee tukkoon pian

Aronioita on helppo poimia, ruusunmarjoja samoin, mutta
jälkimmäisten putsaaminen on monin verroin hankalampaa.

Miksei meillä ole jyrsijöitä nurkissa?

Missä ovat kaikki myyrät, hiiret ja rotat? Eikö niiden pitäisi tunkea sisään pienistäkin koloista sinne, missä on lämmintä, kuivaa, pesätarpeita ja ruokaa?

Vuosi sitten siivosimme talon perinpohjaisesti, eikä missään, edes kellarissa, tullut vastaan tuholaisten jätöksiä. Varastoimme kellariin soseita ja hunajaa, mutta nekin saivat olla rauhassa. Naapurit vahvistivat asian: heilläkään ei ole parinkymmenen vuoden aikana koskaan ollut riesaa jyrsijöistä.

Oravia, noita sympaattisia pitkähäntäisiä rottia sen sijaan on riittämiin. Alkukesästä Lassin huoneen yläpuolella kävi niin hirveä räminä, että piti käydä tarkistamassa yläpohja, etteivät ne pesi siellä. Ilmeisesti niinkin kevyistä eläimistä (poikaset) lähtee mahdoton töminä, kun ne kisaavat räystäskourussa ja katolla.

En lainkaan kaipaa myyriä ja muita, ja on kiva ettei tarvitse ajatella niiden häätämistä. Mutta ihmettelen, mikseivät ne asu rintamamiestalojen kellareissa ja ullakoilla. Kyllä minä asuisin, jos olisin tuhojyrsijä.

Väliaikatiedote

Hyvä blogini lukijat (jos teitä vielä on),

Remontti- ja talojutut ovat hetken aikaa tauolla sairaslomani vuoksi, ja silloin kun jaksamista sattuu olemaan, kirjoitan uunituoreeseen toiseen blogiini Ajatuksia autismista.

Jos aihepiiri jotakuta kiinnostaa, tervemenoa seuraamaan ja kommentoimaan!

Ydinperheasumisesta ja muista asumisen muodoista

Ydinperheasuminen on Suomessa ja muuallakin teollisuusmaissa suhteellisen uusi ilmiö. Oikeastaan se alkoi vasta sotia seuranneesta jälleenrakennuskaudesta, tosin maalla ja köyhissä oloissa asuttiin isolla porukalla paljon pitempään. Äitini kertoo, että vielä hänen lapsuudessaan serkkuja ja muita sukulaisia oli usein käymässä pitkiäkin aikoja, eikä "vieraiden" eli oman ydinperheen ulkopuolisten ihmisten hengailu nurkissa ollut kaikkiaan laisinkaan tavatonta.

Rintamamiestaloon kiteytyy laaja yhteiskunnallinen muutos, jota ohjailtiin monennäköisin poliittisin tuin ja päätöksin. Sodanjälkeiseen asumispolitiikkaan luen nyt laajasti:

• laina- ja muut tukijärjestelmät (rintamamiestuki, ARAVA, vuokratontit ym.)
• tyyppitaloteollisuuden ja niiden varaan luotu mittatavaratuotannon
• asemakaavoituksen (uudet alueet, kaupunkien laajeneminen, palvelut)
• uuden asumiskulttuurin (ydinperhe pienellä kaupunkitontilla)

Rintamamiestaloja rakennettiin maa pullolleen, ja joidenkin (elitistien?) silmissä uudet alueet näyttivät pelloille väsätyiltä ankeilta kuutioilta. Tyyppitaloja kritisoitiin myös siitä, että ne eivät noudata perinteisen suomalaisen rakentamisen kaavaa. Tottakai ne talonpoikaisrakentamisesta (hirsituvat, kaksifooninkiset jne.) eroavat, mutta en näe kovin suurta periaatteellista eroa esimerkiksi 1930-luvun lopun puurakentamiseen kaupungissa. Ainakin kun mietin useampaakin turkulaista puutaloaluetta, on siellä 1920-30 -luvun taloissa pitkälti sama rakenne kuin rintamiestaloissakin: pieni tontti jossa viljelyalaa, ikkunat neljään suuntaan, puolitoista kerrosta, täyskokoinen kellari ja pieni piharakennus. Tyyppitalon mittasuhteet tietysti puuttuvat, ja ainakin täkäläiset tuon ajan talot ovat korkeampia niin kellarin, huoneiden kuin katonkin suhteen. Usein niihin rakennettiin heti useampi erillinen sisäänkäynti, eli ne olivat vähän isompia kuin rintsikat -- ikään kuin paritaloja.

Ehkä se suurin ero on sittenkin se, että sotia edeltävänä aikana talossa ajateltiin asuvan enemmän kuin yksi perhe. No, kyllä 1940-luvun asuntopulan aikaankin väkeä asutettiin asutuslautakuntien painostuksella taajempaan kuin mitä monet talonomistajat olisivat halunneet, yläkerrat ja pikkupuolet (piharakennukset) ja jopa kellarit täyteen. Usein tölli pullisteli sukulaisia, koska olihan se mukavampi asua tutun väen kanssa, ikään kuin "pelastaa" oma talo omalle väelle, ja oli niissä sukulaisissakin asunnontarvitsikoita. Edellisessä asunnossamme Vanha Rouva kertoi, kuinka oli joutunut menemään kiireellä naimisiin silloisen sulhasensa (jonka isä oli kyseisen talon omistaja) ja nykyisen aviomiehensä kanssa, koska muuten yläkerran hellahuone-alkovi olisi jouduttu vuokraamaan ulkopuolisille. Oma poikakaan ei yksinään riittänyt yläkerran asukkaaksi, vaan täytyi olla naimisissa. Tästä syystä nuoripari vihittiin pikapikaa, ja toimenpide tietysti herätti epäilyksiä niissä sukulaisissa, jotka eivät syytä tunteneet. Kun asuntorakentaminen oli kunnolla käynnistynyt, purettiin vuokraamisvelvoitteita, ja köyhimmät vuokralaiset pääsivät vähän uudempiin loukkoihin, ja talot jäivät vähitellen oman suurperheen käyttöön.

Rintamamiestalot taas suunniteltiinkin alunperinkin yhden perheen käyttöön, vaikka yläkertaan vei erillinen sisäänkäynti, ja siellä oli aina vessa ja keittiö. Asuntopulan hellitettyä purkautui perinteinen asumismuoto, jossa on vähintään kolme-neljä polvea saman katon alla, setiä, tätejä, enoja, serkkuja ja muita, maaseudulla renkejä ja piikoja ja herrasväellä palvelusväkeä. Riittää kun muistelee Koiramäki-kirjoja -- Koiramäen lapset kaupungissa -kirjasta voi huomata myös sen, että kaupungissa väkeä oli vähemmän, koska tilaakin oli vähemmän, eikä työnteko ja asutus jäsentynyt yhden maatilan tuotannon ympärille, kun käytiin usein kodin ulkopuolella töissä.

Jos entisaikaan kaikki elämä (nukkuminen, syöminen, ruoanlaitto, puhdetyöt) keskittyi pirttiin, niin jo herrasväellä oli tilat eri toimintoja varten: keittiö, sali, makuuhuoneet jne. Rintamamiestalojen myötä tavan kaduntallaajatkin siirtyivät tässä mielessä asumaan herraskaisesti: tyyppitalosuunnittelussa korostuu erityisesti jaottelu erilaisiin tiloihin: ruoanlaitto (keittiö ja ruokailutila), nukkuminen (makuuhuoneet) ja oleskelu ja harrastukset (olohuone ja verstas). Ydinajatus oli se, että perheenisä kävi töissä kodin ulkopuolella, ja vaimo hoiti lapsia ja kotia. Myöhemmin tietysti äiditkin menivät töihin suurten ikäpolvien pienentyessä ja teollisuustuotannon käynnistyttyä kunnolla. Suomi alkoi muistuttaa enemmän teollisuusyhteiskuntaa kuin jälkiagraarista yhteiskuntaa.

Toisaalta maaseudulle syntyi samaan aikaan niin maan lukuisia uusia pientiloja (karjalaiset!), jotka rakentuivat maaseudun tyyppisuunnitelmien mukaan. Jälleenrakennusajan maalaistalot näyttävät aika pitkälti samalta kuin rintamamiestalotkin; pitkänomaisten moni-ikkunaisten hirsirakennusten aika oli ohi. Ja koska nuo tyyppitalot oli suunniteltu saman kaavan ydinperheelle, rikkoutui Koiramäki-tyyppinen iso asumisyhteisö. Ihan varmaan kaiken maailman mummoja, maalaisserkkuja, vanhapiikatätejä ja muita edelleen nukkui nurkissa vähintään väliaikaisesti. Kuitenkin esimerkiksi vielä Petri asui lapsuutensa (1970-luvun ja pienen osan seuraavaakin vuosikymmentä) äidinisänsä rakentamassa rintamamiestalossa niin, että nuoriperhe asutti varsinaista taloa ja isovanhemmat piharakennusta. Näin siis säästösyistä siihen saakka, että nuoriperhe oli saanut säästetyksi ja rakennetuksi oman omakotitalonsa vieläkin uudemmalle alueelle (eläköön 1980-luvun käkikellotalot!).

Oho, taisinpa harhautua varsinaisesta aiheestani, joka oli sen päivitteleminen, kuinka itsestäänselvänä me suomalaiset pidämmekään ydinperheasumista. Opiskeluaikoina voidaan asua soluissa, mutta pyrkimys on yksiöön ja sitten tietysti parisuhteessa kaksioon ja perheen laajetessa isompaan. Vain hipit ja muut huuhkajat asuvat kommuuneissa ja asunnottomat asuntoloissa. Kunnolliset Ihmiset käyvät töissä ja hankkiutuvat asuntolainaajiksi mahdollisimman nuorina, ja jokaisen Kunnollisen Ihmisen unelmissa siintää oma iso omakotitalo, mieluiten tietysti omassa rauhassa järven rannalla lähellä palveluita. Ohitan nyt sujuvasti sen, että kaupungeissa on ns. arvokortteleita, jotka koostuvat lähinnä vanhoista upeista kivitaloista (ja ehkä myös uusista lasisista ja teräksisistä), mutta kun niissä pääsee asumaan niin harva, joutuvat muut tungeksimaan rivitaloissa, lähiöissä ja kaiken maailman laitamailla.

Me siirryimme asuntolainallisiksi vasta viime vuonna, vaikka olemmekin näin vanhoja. Siihen saakka asuimme vuokralla. Kun olimme ylittäneet 35:n vuoden maagisen rajapyykin, aloimme huomata, että vallitsee jonkinlainen oletus omistusasunnosta. Onhan toki taloudellisempaa lyhentää omaa asuntoaan pois pankille kuin maksaa vuokraa. Toisaalta niin kauan, kun ei ole varmuutta, missä päin haluaa asua ja miten, en ainakaan minä jaksaisi ottaa vielä lainaa ja omistusasuntoakin niskoilleni. Etenkin aikana, jolloin asuntojen myyminen on vaikeaa ja takkiin tulee.

Kun ostimme Vinolan, meille oli itsestäänselvää, että myös L muuttaa meille. Ajatus tuntui kuitenkin jotenkin radikaalilta, päätelle ainakin siitä kuinka hankalaa asiaa oli joskus selittää ulkopuolisille. Perheet hajoavat alinomaa avioerojen, uusien puolisoiden, entisten, yhteisten ja uusien lasten takia mutta harvemmin laajenevat spontaanisti muuten kuin lasten tai uuden puolison myötä. Meille tuli kuitenkin uusi asukas L, joka on käytännössä perheenjäsen mutta myös itsenäinen vuokralainen ja remonttimies. Nyt ydinperheaika pienessä asunnossa tuntuu etäiseltä, kun olemme asettuneet Vinolaan heti tällä kokoonpanolla. Kun L oli kevättalvella pitkään vakavasti sairaana, tuntui siltä että  jokin on pois raiteiltaan, ja niinhän tietysti olikin. Me Petrin kanssahan emme osaa omin päin remontoida kuin pikkujuttuja, joten hommat seisoivat. Pahempaa oli kuitenkin se, että talo tuntui kummallisen tyhjältä, ja T:kin kysyi joka päivä, milloin L tulee takaisin kotiin. Lokakuussa tulee täyteen vuosi Vinolassa, ja tuntuu aivan normaalilta, että postilaatikossa on kolme sukunimeä. Enempää ei ole kyllä suunnitteilla.

Rikkautta

Kun muuttaa vieraaseen vanhaan taloon, saa enemmän kuin talon. Talosta löytyvistä tavaroista, naapureiden jutuista, omista ihmettelyistä ja päätelmistä ja muista merkeistä alkaa vähitellen  rakentua tarina. Luultavasti se on ihan hassusti painottunut ja runsaasti värittynyt, mutta kuka nyt voisi muutenkaan objektiivisesti tiivistää monta vuosikymmentä tavallista asumista? On jotenkin hauskaa tietää olevansa osa ketjua, joka sijoittuu juuri tämän talon tai tontin tarinaan. Uskon Platzgeistiin, paikan henkeen, siihen että jokaisessa paikassa voi halutessaan nähdä jatkumon. Ja antaa sille merkityksiä. Näin ei tietenkään tarvitse tehdä, mutta jos muuten sattuisi olemaan liian tylsää, voi rakennella historian palasista kaikenlaisia kokonaisuuksia.

Mutta itse asiassa aioin puhua hedelmäpuista. Ne liittyvät edelliseen siten, että vaikka vanhassa, villiintyneessä pihassa onkin raivaamista tällaiselle suurpiirteisellekin ihmiselle (joku tarkempi olisi ehkä jo viiltänyt ranteensa auki kesäkuussa tai hankkinut vihersuunnittelijan), on kuitenkin paljon suurempi riemu se, kun vähitellen paljastuu, mitä kaikkea täällä itse asiassa kasvaakaan.

Asetuimme Vinolaan lokakuussa, jolloin useimmat omenapuut olivat jo pudottaneet satonsa. Keväällä oli mielenkiintoista seurata, mitä minnekin alkaa kasvaa. Olen vieläkin aivan onnessani tästä hedelmäpuiden runsaudesta. Omput eivät tulleet yllätyksenä, mutta oli neljä mysteeripuuta, joiden odotin paljastavan salaisuutensa. Keväällä pystyikin jo päättelemään paljon puun juurelle kertyneistä tai kertymättömistä) kivistä. Luettelen tässä pensaatkin samaan hintaan:

• 11 omenaa, joista 2 on nuorta
• 1 nuori kirsikka
• 1 vanha luumu
• 1 sokeriluumu
• 1 kriikuna
• 5 mustaherukkaa
• 1 valkokerukka
• 2 karviaista
• paljon ahomansikoita
• vähän vadelmia

Edelliset asukkaat ovat kuitenkin olivat suosineet koristekasveja, ja niitä on tontti väärällään. Perennat ovat hoidon puutteessa kärsineet, mutta se ei meitä pahemmin haittaa, sillä olemme käytännöllisiä puutarhanomistajia, jotka eivät halua tuhlata voimiaan joutaviin kukkasiin vaan saada vähällä vaivalla suuren sadon hedelmiä, marjoja ja muuta syötävää.

Kuva: Pieta

Naapuri lupasi vadelmantaimia niin paljon kuin jaksan penkistä karanneita kaivaa. Ne pärjäävät hienosti pihan perällä, ja niitä oli jo muutama varsi siellä ennestäänkin. Hieman olen kaavaillut myös varpumaista pensasmustikkaa yhteen kohtaan, joka muuten täyttyisi kaiken maailman ruusunvesoista. Sen seurauksena meillä kerätään nyt kahvinporot erikseen ja haravoidaan neulasia havupuiden juurelta. Olen kasvattanut tänä vuonna ruukuissa (15 litran teollisuusämpäreissä) myös ananaskirsikkaa ja steviaa, jotka aion talvettaa sisällä niin, että ne saavat ensi kesänä nopeamman lähdön. Aroniaakin voisi laittaa myöhemmin. Tyrniä himoitsisin kovasti, mutten usko että se kasvaa täällä kovinkaan hyvin.

On meillä hieman salaattia ja yrttejäkin, ja ensi kesänä tulee pottuja ja herneitä, mutta jotenkin niihin en osaa suhtautua samalla intohimolla kuin marjoihin ja hedelmiin.

Remontti puolestaan ei ole edennyt, mutta ehkä tässä silti pärjätään.