Maalattuun lattialautaan liimattu muovimatto

Yläkerran makuuhuoneen remontti osa 1b

Mitä tapahtuu, kun öljymaalilla maalattuun lautalattiaan liimataan muovimatto, ja jätetään hautumaan pariksikymmeneksi vuodeksi?

Ensinnäkään liima ei kuivu. Toiseksi liima liuottaa öljymaalia niin, että pigmentti vähitellen imeytyy muovimattoon. Seurauksena sekä lauta että matto ovat pilalla, ja muovin kiskominen irti on työlästä nyhräystä.

Liima änkeää itsensä myös lautojen väliin, mikä vaikeuttaa purkutyötä entisestään. Nopeimmaksi irrotusmenetelmäksi osoittautui kaarevien palojen leikkaaminen mattoveitsellä ja vanhanaikainen kiskominen hartiavoimin:

Paikoitellen maton irrottaminen rikkoi myös puun, ei ainoastaan maalin pinnan. Kapea, vinkkura lattialauta ei onneksi ollut museaalinen aarre, joten hyvillä mielin laitamme uuden tilalle.

Savupiippu osa 2/2

Kesällä 2014 meillä korjattiin savupiippu. Kyseessä on iso piippu: 16 hormia, 500 mm x 2000 mm. Ongelma oli se, että hormien välistä oli irronnut tiiliä, minkä takia yläkerran uuni veti huonosti. Mietittiin slammausta ja vaikka mitä, mutta parikin piippumuuraria käytti maalaisjärkeä ja totesi, ettei sitä lopulta tarvitse edes purkaa vesikattoon asti, vaan riittää huolellinen korjausmuuraus, uuden lenssin valu ja lopuksi päälle sinkitty hattu.

Näin tehtiin. Urakan teki Turun Piippuhuolto, jota voin suositella lämpimästi. Suunnitelma oli rehellinen ja järkevä, yhteydenpito ja aikataulutus pelasi, homma hoitui ripeästi ja säntillisesti, ja hintakin oli kohdillaan. Voiko asiakas edes enempää vaatia? Ei!

Piipusta vanhassa kunnossa ei oikein ole dokumentteja, koska katolla kuvaaminen on niin hankalaa, mutta näistä saa vähän käsitystä tapahtuneesta.

Uusi lenssi. Kuva: L.

Kurkistus alas. Kuva: L.

Maassa hattu näytti ihan valtavalta!

Elokuussa 2015 yhden talven hienosti pärjännyt piippu hattuineen.

Talvehtinut lenssi lähikuvassa. Kuva: L.

Maisemakahvit! Kuva ja jalat: L.

Yläpohjan terveyden syy selvillä!

Yläpohjan melko summittaisen tutkimisen jälkeen 2014 tammikuussa totesimme, ettei vaurioita ole, purua on riittävästi (tosin lisääkin voisi tuoda), ja että vaikkei tuuletusräppänoitä ole, ilma pääsee selvästi poistumaan jostakin. Lisättäköön vielä, että talossa on 2000-luvun alussa uusittu peltikatto.

Tänään varmistin ilmanpoistumistiet todella yksinkertaisella menetelmällä: mennään yläpohjaan kirkkaana päivänä, sammutetaan lamppu, annetaan silmien tottua pimeään, katsellaan tarkasti joka puolelle eri kulmista. Yhtäkkiä alkaakin erottua useita minimaalisia rakoja!

Pihanpuoleiseen päätyyn oli jostain syystä joskus porattu noin sentin reikä, mutta muuten raot olivat päätykolmion ja katon liitoksessa sekä lisähormin läpiviennin kohdalla. Kyse ei siis ole isoista koloista, vaan useista parin millin raoista, joista juuri ja juuri näkyy valoa. Erityisesti läpivientikohdan tutkin tarkasti vaurioiden varalta, mutta ei siitä ainakaan sillä tavalla näytä tulevan vettä sisään, etteikö se menisi myös ulos. Putken juuri oli aivan kuiva ja kasvustoton, vaikka sanomalehdessä näkyikin valumajälkiä. Tuuletusventtiilien asennus ei siis ole tarpeen, koska yläpohja tuulettuu ilmankin. Tosin olisihan se jotenkin hienompaa ja siistimpää, kun olisi samanlaiset räppänät kuin naapureilla. Sitten kun joskus teemme rappaukselle jotain, voi kyllä laittaa samalla ne venttiilit, niin näytämme aikaamme seuraavilta.

Eristeestä eli sahanpurusta vielä: Sitä on vajaa 30 cm kerros, joissain paikoissa huomattavasti enemmän, seinien ja piipun vierellä vähemmän. Ja kyllä se tosiaan on lapioitu sinne perinteisesti eli ihan aluskatteeseen kiinni. Kaivoin tuuletusraon alakatteen rajaan, ja tilanne näkyy havainnollisesti alla olevista kuvista.

Yläkuvassa näkyvät yläpohjan purut yläkerran huoneesta katsottuna.
Tähän kohti siis johtaa vinokaton tuuletusraon yläpää.
Alakuvassa on sama kohta yläpohjasta käsin.

Yläkerran makuuhuoneen remontti osa 1: 1990-luvun ratkaisujen purkaminen

Molempia yläkerran makuuhuoneita oli 1990-luvulla laajennettu kylmälle vintille, ja lisäeristys ja materiaalivalinnat muutenkin jättivät hieman kysymisen varaa.

Alunperin tarkoituksenani oli poistaa laminaatti vinokatosta ja laipiosta sekä muovimatto lattiasta, korvata ne jollain fiksummalla ja kaunistaa huone maalaamalla seinäpaneelit. Lisäksi huoneessa on vanhan hellahuoneen jäljiltä syvennys, josta on tarkoitus tehdä vaatehuone.

Oi ne hyvät suunnitelmat! Jo laminaatin irrotus paljasti lisäeristyksen ongelmat, ja koko seinä jouduttiin avaamaan vesikaton alapintaan asti. Kuten kuvista näkyy, 100 mm lasivilla oli aseteltu suoraan suoraan vesikaton alapintaa vasten ilman mitään rakoja. Osa villasta oli mustaa, valumajälkiä näkyi, mutta ihme kyllä ei haissut homeelta, eivätkä rakenteet olleet lahoja. Villa oli aseteltu niin hatarasti, että ehkä kosteus oli jotenkin mönkinyt eristeiden raoista tiehensä?

Vasemmalla näkyy sisimpänä laminaatti ja sen alla koolaus ja tervapaperi.
Oikealta paljastuu tervapaperin alta lasivilla, joka on suoraan kiinnivesikaton alapinnassa.

Takaseinän paneelikin piti purkaa, koska suora seinä oli lisäeristetty samalla tavalla.

Paneloinnin alla siis koolaus, tervapaperi,
lasivilla ja vanha ilmasulkupahvi.

Esiin tuli myös ikkuna, jonka ympärillä kipsilevyä ja erittäin mustunutta
lasivillaa, ja niiden alla lautaa vasten vanha ilmasulkukartonki.
Ikkunasta oikealla laudoitus, jonka takana n. 100 mm väli ilman eristettä.

Vaurioitakin löytyi, nimenomaan yllä oikealla olevan laudoituksen takaa. Alin lauta oli järsitty, samoin toiseksi nurkimmainen tuki oli yläpäästä vähän pehmeä. Ikkunan alla oleva tolppa oli hauras. Vaihdetaan tai tuetaan. Koko rakenteen idea jäi hämäräksi, ehkä oli vain iskenyt laiskuus, ja siihen oli jätetty kajoamatta? Joka tapauksessa nurkasta käytännössä puuttui se villakerros, joka ikkunan ympärillä ja vasemmalla puolella oli.

Tupajumi rouskinut?

Sisäkatto purettiin vähän myöhemmin, se ei tuottanut sen enempää päänvaivaa kuin yllätyksiään.

Sisäkatto vasemmalta oikealle: alimpana laudoitus, sen päällä pinkopahvi,
sitten eristeenä styroksi ja päällimmäisenä laminaatti.

Tarvitaan siis uusi lisäeristys ilmarakoineen ja turvallisine materiaaleineen, jokin sopiva pintamateriaali, ja loppu onkin sitten enää vain sisustusta! Paitsi päätyseinän tsekkaus ja kylmän sivuvintin ilmankierron varmistaminen... Ikkunan kohtalo on vielä auki, toisaalta huvittaisi pitää se siinä lisävaloa antamassa, toisaalta taas se lisää vetoa, koko ikkuna pitäisi entisöidä (aaagh!), ja sängyn sijoittaminen ikkunan alle on vähän niin ja näin.

Se ettei blogi päivity vuosiin, ei missään nimessä tarkoita sitä etteikö...

... Vinolassa tapahtuisi yhtään mitään!

Olemme kyllä puuhanneet jotain, vaikka viimeiset vuodet ovatkin aika hyvin kuluneet ihan päivittäisjutuista selviytymisen merkeissä. Remonttipuolella uutta ovat viimekesäinen  1) hormien ja savupiipun korjaus ja piipun hatutus sekä 2) kellarin saunan ja kylpyhuoneen remontti. Jälkimmäinenkin valmistui viime vuonna, mutta vaikka kuvat jossain tuolla tallessa ovat, tuntuu hurjan työläältä tarttua niiiiiin vanhaan asiaan ja alkaa muistella, mitä tapahtui missäkin järjestyksessä. Ehkä joskus saan aikaiseksi ihan dokumenttimielessä tehdä niistä jonkinlaisen koosteen.

Unkarilaista umpiointia ja muuta säilöntää

Yritän säilöä marjat, hedelmät ja vihannekset mahdollisimman käsittelemättöminä. Se onnistuu parhaiten pakastamalla, mutta aina ei kaikkea pysty eikä mahdu pakastamaan. Vierastan hilloamista ja höyrymehustamista, koska valtaosa C-vitamiinista ja muista vesiliukoisista suojaravintoaineista keitetään taivaan tuuliin, ja yleensä säilykkeisiin käytetään myös hirveästi sokeria. Kuitenkin esimerkiksi omenia on meillä niin paljon, ettei niiden kaikkia antioksidantteja jaksa vaalia, vaan osan voi säilöä kuumentamalla ihan hyvällä omallatunnolla.

Hapankirsikoiden kanssa kävi samoin, joskin silloin syynä oli kiire. Kirsikat kypsyivät kahden reissuviikon välissä, ja niiden käsittelyssähän tunnetusti työläin vaihe on kivien poistaminen. Päätin yksinkertaisesti jättää kivet paikoilleen ja käyttää säilykkeen esim. unkarilaiseen kirsikkakeittoon niin, että -- toisin kuin alkuperäisessä reseptissä -- siementen syljeskely jää syöjän vastuulle.

Loistavan umpiointiohjeen löysin sattumoisin eräästä unkarilaisesta blogista. Ideana on säilöä kirsikoita ilman sokeria ja säilöntäaineita. Ei tarvita vaivalloista keittelyä valtavassa kattilassa, vaan prosessi on äärimmäisen yksinkertainen. Suomessa tällä tavalla valmistetaan särki- ja muikkusäilykkeitä, mutta en ole törmännyt samaan menetelmään hedelmien säilönnässä.

Uuniumpioitu hedelmäsäilyke ilman sokeria ja säilöntäaineita

1. Purkit desinfioidaan erittäin hyvin.
2. Hyvin puhdistetut hedelmät sullotaan purkkeihin. Kannattaa tunkea ne aika tiiviisti, koska sisältö menee reilusti kasaan.
3. Purkkien kannet kierretään hyvin kiinni. Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa tarkistaa, että kansi on täysin tiivis. Nimim. Kävipä köpelösti
4. Syvälle uunipellille kaadetaan vettä noin sormenleveyden verran, ja purkit asetellaan pellille.
5. Pelti työnnetään kylmään uuniin keskitasolle. Uuni (normaali paisto eli ala- ja ylävastukset) pannaan lämpenemään 110 - 150 asteeseen.
6. Purkit saavat oleskella uunissa, kunnes sisältö alkaa "helmeillä", eli muodostuu pienenpieniä ilmakuplia. Tässä vaiheessa virta kytketään pois, ja purkit pidetään uunissa siihen saakka, kunnes ovat jäähtyneet eli useampia tunteja.
7. Jäähtyneet purkit viedään kellariin.

Uuniumpiointi sopii parhaiten happamille hedelmille, kuten kirsikoille, luumuille ja omenoille, nuo kaikki onnistuivatkin hyvin. Kannet eivät mene helposti lommolle, joten kannattaa vilkaista uuniin ja katsoa, ovatko ne pullollaan. Kaikista kansista ei näe sitäkään. Silloin on parasta tarkkailla, alkaako säilykkeen pinta hapettua parin päivän kuluessa. Parille luumupurkille kävi näin, koska niissä taisi olla väärät kannet. Syötiin heti ja hyvää oli.

Vasemmalta: kirsikka, luumu ja omena.
Omput meni vähän rumuksi, mutta ainakin liemen väri on hieno.

Aion soveltaa uuniumpiointia tänä tai seuraavina syksyinä mm. tomaattiin sekä pihlajanmarjoihin porkkanaraasteen tai omenoiden kera. Unkarilainen ohje kehotti lisäämään tomaatteihin hieman sitruunamehua lisähappamuudeksi. En tiedä, onko säilyvyyden takia tarpeen, jos umpiointi vain onnistuu.

Pihlajanmarjojen lisäksi pensaat notkuvat aroniaa ja ruusunmarjoja. Ei suinkaan meidän pihallamme vaan kaupungin mailla tuolla metsänrajassa. Koska kaikki varastettu maistuu aina paremmalta, noukin niitä riittävästi ja säilöin näin:

Musta-aronian marjat: pakastetaan tuoremehuna jääpalapusseissa C-vitamiinilisäksi puuroihin, rahkoihin yms. HUOM. sotkuista! vaatii lisäkäsiä

Pihlajanmarjat: pakastetaan tuoremehuna purkeissa (vispipuuroa varten) ja jääpalapusseihin , valmistetaan likööriksi

Ruusunmarjat: pakastetaan tuoremehuna jääpalapusseihin (viheliäiset sisukset voi putsata vain summittaisesti), tosin "mehu" muistuttaa lähinnä vaahtoavaa sosetta, ja linko menee tukkoon pian

Aronioita on helppo poimia, ruusunmarjoja samoin, mutta
jälkimmäisten putsaaminen on monin verroin hankalampaa.

Miksei meillä ole jyrsijöitä nurkissa?

Missä ovat kaikki myyrät, hiiret ja rotat? Eikö niiden pitäisi tunkea sisään pienistäkin koloista sinne, missä on lämmintä, kuivaa, pesätarpeita ja ruokaa?

Vuosi sitten siivosimme talon perinpohjaisesti, eikä missään, edes kellarissa, tullut vastaan tuholaisten jätöksiä. Varastoimme kellariin soseita ja hunajaa, mutta nekin saivat olla rauhassa. Naapurit vahvistivat asian: heilläkään ei ole parinkymmenen vuoden aikana koskaan ollut riesaa jyrsijöistä.

Oravia, noita sympaattisia pitkähäntäisiä rottia sen sijaan on riittämiin. Alkukesästä Lassin huoneen yläpuolella kävi niin hirveä räminä, että piti käydä tarkistamassa yläpohja, etteivät ne pesi siellä. Ilmeisesti niinkin kevyistä eläimistä (poikaset) lähtee mahdoton töminä, kun ne kisaavat räystäskourussa ja katolla.

En lainkaan kaipaa myyriä ja muita, ja on kiva ettei tarvitse ajatella niiden häätämistä. Mutta ihmettelen, mikseivät ne asu rintamamiestalojen kellareissa ja ullakoilla. Kyllä minä asuisin, jos olisin tuhojyrsijä.

Väliaikatiedote

Hyvä blogini lukijat (jos teitä vielä on),

Remontti- ja talojutut ovat hetken aikaa tauolla sairaslomani vuoksi, ja silloin kun jaksamista sattuu olemaan, kirjoitan uunituoreeseen toiseen blogiini Ajatuksia autismista.

Jos aihepiiri jotakuta kiinnostaa, tervemenoa seuraamaan ja kommentoimaan!

Ydinperheasumisesta ja muista asumisen muodoista

Ydinperheasuminen on Suomessa ja muuallakin teollisuusmaissa suhteellisen uusi ilmiö. Oikeastaan se alkoi vasta sotia seuranneesta jälleenrakennuskaudesta, tosin maalla ja köyhissä oloissa asuttiin isolla porukalla paljon pitempään. Äitini kertoo, että vielä hänen lapsuudessaan serkkuja ja muita sukulaisia oli usein käymässä pitkiäkin aikoja, eikä "vieraiden" eli oman ydinperheen ulkopuolisten ihmisten hengailu nurkissa ollut kaikkiaan laisinkaan tavatonta.

Rintamamiestaloon kiteytyy laaja yhteiskunnallinen muutos, jota ohjailtiin monennäköisin poliittisin tuin ja päätöksin. Sodanjälkeiseen asumispolitiikkaan luen nyt laajasti:

• laina- ja muut tukijärjestelmät (rintamamiestuki, ARAVA, vuokratontit ym.)
• tyyppitaloteollisuuden ja niiden varaan luotu mittatavaratuotannon
• asemakaavoituksen (uudet alueet, kaupunkien laajeneminen, palvelut)
• uuden asumiskulttuurin (ydinperhe pienellä kaupunkitontilla)

Rintamamiestaloja rakennettiin maa pullolleen, ja joidenkin (elitistien?) silmissä uudet alueet näyttivät pelloille väsätyiltä ankeilta kuutioilta. Tyyppitaloja kritisoitiin myös siitä, että ne eivät noudata perinteisen suomalaisen rakentamisen kaavaa. Tottakai ne talonpoikaisrakentamisesta (hirsituvat, kaksifooninkiset jne.) eroavat, mutta en näe kovin suurta periaatteellista eroa esimerkiksi 1930-luvun lopun puurakentamiseen kaupungissa. Ainakin kun mietin useampaakin turkulaista puutaloaluetta, on siellä 1920-30 -luvun taloissa pitkälti sama rakenne kuin rintamiestaloissakin: pieni tontti jossa viljelyalaa, ikkunat neljään suuntaan, puolitoista kerrosta, täyskokoinen kellari ja pieni piharakennus. Tyyppitalon mittasuhteet tietysti puuttuvat, ja ainakin täkäläiset tuon ajan talot ovat korkeampia niin kellarin, huoneiden kuin katonkin suhteen. Usein niihin rakennettiin heti useampi erillinen sisäänkäynti, eli ne olivat vähän isompia kuin rintsikat -- ikään kuin paritaloja.

Ehkä se suurin ero on sittenkin se, että sotia edeltävänä aikana talossa ajateltiin asuvan enemmän kuin yksi perhe. No, kyllä 1940-luvun asuntopulan aikaankin väkeä asutettiin asutuslautakuntien painostuksella taajempaan kuin mitä monet talonomistajat olisivat halunneet, yläkerrat ja pikkupuolet (piharakennukset) ja jopa kellarit täyteen. Usein tölli pullisteli sukulaisia, koska olihan se mukavampi asua tutun väen kanssa, ikään kuin "pelastaa" oma talo omalle väelle, ja oli niissä sukulaisissakin asunnontarvitsikoita. Edellisessä asunnossamme Vanha Rouva kertoi, kuinka oli joutunut menemään kiireellä naimisiin silloisen sulhasensa (jonka isä oli kyseisen talon omistaja) ja nykyisen aviomiehensä kanssa, koska muuten yläkerran hellahuone-alkovi olisi jouduttu vuokraamaan ulkopuolisille. Oma poikakaan ei yksinään riittänyt yläkerran asukkaaksi, vaan täytyi olla naimisissa. Tästä syystä nuoripari vihittiin pikapikaa, ja toimenpide tietysti herätti epäilyksiä niissä sukulaisissa, jotka eivät syytä tunteneet. Kun asuntorakentaminen oli kunnolla käynnistynyt, purettiin vuokraamisvelvoitteita, ja köyhimmät vuokralaiset pääsivät vähän uudempiin loukkoihin, ja talot jäivät vähitellen oman suurperheen käyttöön.

Rintamamiestalot taas suunniteltiinkin alunperinkin yhden perheen käyttöön, vaikka yläkertaan vei erillinen sisäänkäynti, ja siellä oli aina vessa ja keittiö. Asuntopulan hellitettyä purkautui perinteinen asumismuoto, jossa on vähintään kolme-neljä polvea saman katon alla, setiä, tätejä, enoja, serkkuja ja muita, maaseudulla renkejä ja piikoja ja herrasväellä palvelusväkeä. Riittää kun muistelee Koiramäki-kirjoja -- Koiramäen lapset kaupungissa -kirjasta voi huomata myös sen, että kaupungissa väkeä oli vähemmän, koska tilaakin oli vähemmän, eikä työnteko ja asutus jäsentynyt yhden maatilan tuotannon ympärille, kun käytiin usein kodin ulkopuolella töissä.

Jos entisaikaan kaikki elämä (nukkuminen, syöminen, ruoanlaitto, puhdetyöt) keskittyi pirttiin, niin jo herrasväellä oli tilat eri toimintoja varten: keittiö, sali, makuuhuoneet jne. Rintamamiestalojen myötä tavan kaduntallaajatkin siirtyivät tässä mielessä asumaan herraskaisesti: tyyppitalosuunnittelussa korostuu erityisesti jaottelu erilaisiin tiloihin: ruoanlaitto (keittiö ja ruokailutila), nukkuminen (makuuhuoneet) ja oleskelu ja harrastukset (olohuone ja verstas). Ydinajatus oli se, että perheenisä kävi töissä kodin ulkopuolella, ja vaimo hoiti lapsia ja kotia. Myöhemmin tietysti äiditkin menivät töihin suurten ikäpolvien pienentyessä ja teollisuustuotannon käynnistyttyä kunnolla. Suomi alkoi muistuttaa enemmän teollisuusyhteiskuntaa kuin jälkiagraarista yhteiskuntaa.

Toisaalta maaseudulle syntyi samaan aikaan niin maan lukuisia uusia pientiloja (karjalaiset!), jotka rakentuivat maaseudun tyyppisuunnitelmien mukaan. Jälleenrakennusajan maalaistalot näyttävät aika pitkälti samalta kuin rintamamiestalotkin; pitkänomaisten moni-ikkunaisten hirsirakennusten aika oli ohi. Ja koska nuo tyyppitalot oli suunniteltu saman kaavan ydinperheelle, rikkoutui Koiramäki-tyyppinen iso asumisyhteisö. Ihan varmaan kaiken maailman mummoja, maalaisserkkuja, vanhapiikatätejä ja muita edelleen nukkui nurkissa vähintään väliaikaisesti. Kuitenkin esimerkiksi vielä Petri asui lapsuutensa (1970-luvun ja pienen osan seuraavaakin vuosikymmentä) äidinisänsä rakentamassa rintamamiestalossa niin, että nuoriperhe asutti varsinaista taloa ja isovanhemmat piharakennusta. Näin siis säästösyistä siihen saakka, että nuoriperhe oli saanut säästetyksi ja rakennetuksi oman omakotitalonsa vieläkin uudemmalle alueelle (eläköön 1980-luvun käkikellotalot!).

Oho, taisinpa harhautua varsinaisesta aiheestani, joka oli sen päivitteleminen, kuinka itsestäänselvänä me suomalaiset pidämmekään ydinperheasumista. Opiskeluaikoina voidaan asua soluissa, mutta pyrkimys on yksiöön ja sitten tietysti parisuhteessa kaksioon ja perheen laajetessa isompaan. Vain hipit ja muut huuhkajat asuvat kommuuneissa ja asunnottomat asuntoloissa. Kunnolliset Ihmiset käyvät töissä ja hankkiutuvat asuntolainaajiksi mahdollisimman nuorina, ja jokaisen Kunnollisen Ihmisen unelmissa siintää oma iso omakotitalo, mieluiten tietysti omassa rauhassa järven rannalla lähellä palveluita. Ohitan nyt sujuvasti sen, että kaupungeissa on ns. arvokortteleita, jotka koostuvat lähinnä vanhoista upeista kivitaloista (ja ehkä myös uusista lasisista ja teräksisistä), mutta kun niissä pääsee asumaan niin harva, joutuvat muut tungeksimaan rivitaloissa, lähiöissä ja kaiken maailman laitamailla.

Me siirryimme asuntolainallisiksi vasta viime vuonna, vaikka olemmekin näin vanhoja. Siihen saakka asuimme vuokralla. Kun olimme ylittäneet 35:n vuoden maagisen rajapyykin, aloimme huomata, että vallitsee jonkinlainen oletus omistusasunnosta. Onhan toki taloudellisempaa lyhentää omaa asuntoaan pois pankille kuin maksaa vuokraa. Toisaalta niin kauan, kun ei ole varmuutta, missä päin haluaa asua ja miten, en ainakaan minä jaksaisi ottaa vielä lainaa ja omistusasuntoakin niskoilleni. Etenkin aikana, jolloin asuntojen myyminen on vaikeaa ja takkiin tulee.

Kun ostimme Vinolan, meille oli itsestäänselvää, että myös L muuttaa meille. Ajatus tuntui kuitenkin jotenkin radikaalilta, päätelle ainakin siitä kuinka hankalaa asiaa oli joskus selittää ulkopuolisille. Perheet hajoavat alinomaa avioerojen, uusien puolisoiden, entisten, yhteisten ja uusien lasten takia mutta harvemmin laajenevat spontaanisti muuten kuin lasten tai uuden puolison myötä. Meille tuli kuitenkin uusi asukas L, joka on käytännössä perheenjäsen mutta myös itsenäinen vuokralainen ja remonttimies. Nyt ydinperheaika pienessä asunnossa tuntuu etäiseltä, kun olemme asettuneet Vinolaan heti tällä kokoonpanolla. Kun L oli kevättalvella pitkään vakavasti sairaana, tuntui siltä että  jokin on pois raiteiltaan, ja niinhän tietysti olikin. Me Petrin kanssahan emme osaa omin päin remontoida kuin pikkujuttuja, joten hommat seisoivat. Pahempaa oli kuitenkin se, että talo tuntui kummallisen tyhjältä, ja T:kin kysyi joka päivä, milloin L tulee takaisin kotiin. Lokakuussa tulee täyteen vuosi Vinolassa, ja tuntuu aivan normaalilta, että postilaatikossa on kolme sukunimeä. Enempää ei ole kyllä suunnitteilla.

Rikkautta

Kun muuttaa vieraaseen vanhaan taloon, saa enemmän kuin talon. Talosta löytyvistä tavaroista, naapureiden jutuista, omista ihmettelyistä ja päätelmistä ja muista merkeistä alkaa vähitellen  rakentua tarina. Luultavasti se on ihan hassusti painottunut ja runsaasti värittynyt, mutta kuka nyt voisi muutenkaan objektiivisesti tiivistää monta vuosikymmentä tavallista asumista? On jotenkin hauskaa tietää olevansa osa ketjua, joka sijoittuu juuri tämän talon tai tontin tarinaan. Uskon Platzgeistiin, paikan henkeen, siihen että jokaisessa paikassa voi halutessaan nähdä jatkumon. Ja antaa sille merkityksiä. Näin ei tietenkään tarvitse tehdä, mutta jos muuten sattuisi olemaan liian tylsää, voi rakennella historian palasista kaikenlaisia kokonaisuuksia.

Mutta itse asiassa aioin puhua hedelmäpuista. Ne liittyvät edelliseen siten, että vaikka vanhassa, villiintyneessä pihassa onkin raivaamista tällaiselle suurpiirteisellekin ihmiselle (joku tarkempi olisi ehkä jo viiltänyt ranteensa auki kesäkuussa tai hankkinut vihersuunnittelijan), on kuitenkin paljon suurempi riemu se, kun vähitellen paljastuu, mitä kaikkea täällä itse asiassa kasvaakaan.

Asetuimme Vinolaan lokakuussa, jolloin useimmat omenapuut olivat jo pudottaneet satonsa. Keväällä oli mielenkiintoista seurata, mitä minnekin alkaa kasvaa. Olen vieläkin aivan onnessani tästä hedelmäpuiden runsaudesta. Omput eivät tulleet yllätyksenä, mutta oli neljä mysteeripuuta, joiden odotin paljastavan salaisuutensa. Keväällä pystyikin jo päättelemään paljon puun juurelle kertyneistä tai kertymättömistä) kivistä. Luettelen tässä pensaatkin samaan hintaan:

• 11 omenaa, joista 2 on nuorta
• 1 nuori kirsikka
• 1 vanha luumu
• 1 sokeriluumu
• 1 kriikuna
• 5 mustaherukkaa
• 1 valkokerukka
• 2 karviaista
• paljon ahomansikoita
• vähän vadelmia

Edelliset asukkaat ovat kuitenkin olivat suosineet koristekasveja, ja niitä on tontti väärällään. Perennat ovat hoidon puutteessa kärsineet, mutta se ei meitä pahemmin haittaa, sillä olemme käytännöllisiä puutarhanomistajia, jotka eivät halua tuhlata voimiaan joutaviin kukkasiin vaan saada vähällä vaivalla suuren sadon hedelmiä, marjoja ja muuta syötävää.

Kuva: Pieta

Naapuri lupasi vadelmantaimia niin paljon kuin jaksan penkistä karanneita kaivaa. Ne pärjäävät hienosti pihan perällä, ja niitä oli jo muutama varsi siellä ennestäänkin. Hieman olen kaavaillut myös varpumaista pensasmustikkaa yhteen kohtaan, joka muuten täyttyisi kaiken maailman ruusunvesoista. Sen seurauksena meillä kerätään nyt kahvinporot erikseen ja haravoidaan neulasia havupuiden juurelta. Olen kasvattanut tänä vuonna ruukuissa (15 litran teollisuusämpäreissä) myös ananaskirsikkaa ja steviaa, jotka aion talvettaa sisällä niin, että ne saavat ensi kesänä nopeamman lähdön. Aroniaakin voisi laittaa myöhemmin. Tyrniä himoitsisin kovasti, mutten usko että se kasvaa täällä kovinkaan hyvin.

On meillä hieman salaattia ja yrttejäkin, ja ensi kesänä tulee pottuja ja herneitä, mutta jotenkin niihin en osaa suhtautua samalla intohimolla kuin marjoihin ja hedelmiin.

Remontti puolestaan ei ole edennyt, mutta ehkä tässä silti pärjätään.

Tuuletusasema eli aina pitää päästä puistelemaan tekstiileitä

Fanaattiselle tuulettajalle tuottaa ongelmia se, että Vinolan alakerrassa saa ikkunan auki vain olohuoneesta ja keittiöstä. Yläkerrassa ikkunat saa sentään molemmista huoneista, mutta sokkeloisuuden takia ei raikastu kunnolla, vaikka kuinka olisi läpiveto. Pidän enemmän vanhanmallisista ikkunoista, jotka saa haan varaan oikeasti auki, eikä tarvitse taistella takkuisten mekanismien kanssa. Pitää miettiä tuota ikkuna-asiaa lähemmin ihan hetikohta.

Edellisessä asunnossa vuodevaatteet ja muut saattoi helposti puistella portailta. Täällä ei, ainakaan ilman muutostoimenpiteitä. Tuuletusaseman paikaksi valikoitui helposti kuistin toinen ovi. Ovi näyttää sinänsä viattomalta. Se asennettiin kuistin nurkkaan ilmeisesti vuonna 2010 tai 2011, ja kuten kuvasta näkyy, jouduttiin ikkunoita ja alkuperäistä paneelia repimään sen tieltä. Ovi on sähkö- ja myös etäkäyttöinen, mutta kaukosäädintä emme ole löytäneet.

Kun oven avaa...

... käy askel suoraan tyhjyyteen.

Kuva-arvoitus selviää, kun näkee oven ulkoa päin. Kaikelle on luonnollinen selitys. Entistä omistajaa varten kaupunki asennutti invahissin, jota varten tietysti tarvittiin ovi, hissin suojaksi katos, ja samalla myös piha asvaltoitiin (jälkimmäinen harmittaa meitä enemmän). Naapurin kertoman mukaan eräänä päivänä, hyvän aikaa omistajan kuoleman jälkeen, pihaan ajoi pakettiauto, josta nousi mies värkkäämään hissin kanssa. Naapuri kyselemään omalta puoleltaan, mitä oikein on tekeillä. Hissimies sanoi, että laitteella on huoltosopimus voimassa, oli se käytössä tai ei. No, hissi kuitenkin vietiin pois jonkin ajan kuluttua. Kuitenkin myös sähköovi on kaupungin omaisuutta. Myyjät kertoivat ottaneensa useampaankin kertaan kaupunkiin yhteyttä, jotta saisi varmuuden, mitä oven kanssa oikein tehdään. Mitään ei kuitenkaan osattu sanoa. Uskomme, että ovat unohtaneet koko oven. Luulen, etteivät ne ole aivan halpoja. Kannattaisiko meidän myydä tuo ja vaihtaa normaaliin oveen, kun sähkömekanismista on pelkkää haittaa?

L ryhtyi tuuletusaseman vaatimiin muutostoimenpiteisiin epämääräisten toiveideni pohjalta. Ajatuksena oli saada jonkinlaiset tangot, joille petivaatteet ripustellaan tuulettumaan puistelun jälkeen. Mielessäni oli jonkinlainen ranskalainen parveke, pari ortta ja koukkua, mutta jossain vaiheessa projekti hieman laajeni. L sai käytännössä vapaat kädet, joten hän toteuttikin itseään täydellä teholla.

Rakenteen perustana on neljä kyllästettyä pystypalkkia (75x75), joiden varaan on rakennettu yksinkertainen lattia- ja kaidesysteemi kestopuusta (28x95) -- juuri siitä, mistä kaikki suomalaiset rakentavat terassinsa. Lopuksi L naamioi tukipalkit laudalla. Tukiristikko on saanut odottaa, sillä ensiksi katsotaan, miten Petri käyttää tuuletusaseman alusta pyöränsäilytystilana. Rakennelma kestää normaalia käyttöä mutta notkuu huomattavasti, jos siellä hyppii kovasti. Kuten kaikki projektit meillä, myös tämä jäi viimeistelemättä. Pystypalkkien päihin pitää keksiä jotain, jotteivät ne näytä niin kovin keskeneräisiltä. Pari ideaa minulla on, toivottavasti ne joskus ehtii ja jaksaa toteuttaa.

Valmis tuuletusasema näyttää pieneltä terassilta, mutta jo ollessaan keskeneräinen se täytti tuuletus- ja puistelutarpeemme paremmin kuin hyvin. Myös pyykkitelineet löysivät heti tiensä sinne.

Mielenkiintoinen yksityiskohta ovat tikkaat. Kun joku menee tuuletusasemalle ja unohtaa kiilata oven auki (tai avata sen mekanismilla) sähköovi sulkee itsensä perästä tiukasti, ja nalkissa ollaan. Koska varsinkin lyhytjalkaisten on hankala kiivetä kaiteen yli alas, he pelastautuvat tikkaita pitkin. Etenkin lyhytjalkaiset käyttävät tikkaita muutenkin, koska on paljon hauskempi kulkea niitä kuin portaita.

Kerrotaan nyt lopuksi, miten ovi aukeaa. Kaukosäätimiä saattaisi olla markkinoilla, mutta emme ole jaksaneet selvittää sitäkään. Oven ohjauspaneeli näyttää tällaiselta.

Jos halutaan pitää ovi auki, valitaan asento Open. Sitten vain kaikki tavarat pois reitiltä, ja hetken kuluttua ovi loksahtelee ja surahtaa auki. Kun se sitten suljetaan, täytyy ujuttautua ikkunan ja oven väliseen rakoon ja kurkotella äärimmäisyyksiin, jotta yltää painamaan sen takaisin asentoon Main. Kaikkea muuta kuin liikuntarajoitteisille sopivaa, mutta ainakin tekee hyvää hieman verrytellä.








Lopuksi vielä muutama päivä sitten Turun Sanomissa ollut tuuletusaiheinen Viivi ja Wagner (luokattoman huonona valokuvana):

Se kutakuinkin summaa tuuletusaseman rakentajan ajatukset tuulettamisen tärkeydestä.

Kyllä remontti yhtä miestä kaipaa

... ainakin jos se on rakennusmies. L oli vakavasti sairaana monta kuukautta eikä oikeastaan saisi vieläkään rehkiä, mutta vaikea sitä on saada pysymään täysin poissa työmaalta. Onneksi se osaa melko järkevästi katsoa urakat vointinsa mukaan, niin ei tarvitse pelätä, että se romahtaa katolta kuolleena alas tai jotain.

Meillä eloonjääneilläkin on ollut kiireitä: töitä, opiskelua, koulu- ja kuntoutusjärjestelyitä, reissuja, vieraita, väsymystä ja sairastelua. Edellä mainittuja seikkoja lukuun ottamatta olemme talvehtineet hyvin. Syksy oli pitkä ja lämmin, talvi aika lyhyt, ja kevät tuli kohtuulliseen aikaan, muistaakseni. Puut riittivät. Vinolan eristys osoittautui paremmaksi kuin uskoimmekaan. Itse asiassa oli mielessä kirjoittaa puolivuotiskatsaus huhtikuun puolivälissä, mutta eipä tuota ehtinyt. Blogistan ei ole kiinnostanut, mutta jostain syystä olen jaksanut lukea kotimaista nykykirjallisuutta ja "löytänyt" monta hyvää tarinankertojaa: Katja Kettu (Kätilö, Piippuhylly, Surunkerääjä ja Hitsaaja), Tuomas Kyrö (Kerjäläinen ja jänis ja Tilkka), Jari Tervo (Ohrana, Myyrä ja Esikoinen, joista tosin viimeinen jäi kesken ja vain ensimmäinen tosiaan miellytti), ja nyt on meneillään Ulla-Lena Lundbergin Jää.

T menee syksyllä kouluun muttei suinkaan lähimpään kouluun, vaan lähikoulun etäisimpään yksikköön, jossa järjestetään "erittäin strukturoitua opetusta" sitä tarvitseville. Muuten on mennyt hienosti, terapiat sujuneet hyvin, ja olemme käyneet pari kertaa ratsastamassakin. Kukaan meillä ei ole kovin eläin- eikä varsinkaan hevosmielinen, mutta T on toistaiseksi innostunut puuhasta ja toimii ponien kanssa rauhallisesti ja keskittyneesti. Jatkamme siis, kunnes tilanne muuttuu.

Pientä sisustusta ja ehostelua on tapahtunut sisällä, mutta isommat projektit ovat vielä kesken, niistä lisää sitten myöhemmin, kunhan valmistuvat. Eniten on tapahtunut pihalla. Varsinkin Petri on raivannut ja siivonnut pihaa, toimittanut kärrykaupalla jätettä ja romua eri paikkoihin, eikä täällä ole enää lainkaan niin kaatopaikkamainen yleisvaikutelma kuin aiemmin. L leikkasi pensasaidat ja silputtu on kaikennäköistä oksaa ja risua. Hyvin ovat löytäneet paikkansa kateviljelmässä, josta pian kirjoitan erillisen merkinnän. Samoin kuin vuohenputkesta.

Savupiippu osa 1/2

Mikään remonttiasia ei ole niin yksinkertainen, että siihen olisi vain yksi järkevä korjaustapa. Esimerkkinä savupiippu.

Vinolassa on tosi iso savupiippu, joka on mitoiltaan noin 500 mm x 2000 mm. Hormeja on 16. Piipussa ei ole ollut päällä hattua, joten lenssi ja katon päällä olevat tiilet ovat rapautuneet, osa välitiilistä on pudonnut, joten hormien väleillä on reikiä. Muutama hormi vetää aika huonosti, ja välillä lämmittäessä tulee savunhaju jonnekin ihan muualle.

Syksyllä meillä kävi tosi mukava ja perusteellinen nuohooja, joka sanoi että savupiippu on ehdottomasti korjauksen tarpeessa. Isäni oli sanonut jo aiemmin samaa mutta uskoi piipun hyvin kestävän tämän lämmityskauden yli. Piippuremontti vaikutti tällaiselta: vanhan purkaminen, uuden muuraus, pellitys ja hatutus.

Viime viikolla kävin minäkin katsomassa piippua, aiemmin olin noussut vain katon reunalle, mutta nythän meillä on hyvät, uudet tikkaat. En kuitenkaan pystynyt ottamaan siellä valokuvia, joten nyt ei ole havainnollistavaa kuvitusta tähän kirjoitukseen. Piipun yläosa vaikutti tosiaankin kovin rapautuneelta mutta ei sellaiselta, että se olisi välittömästi romahtamassa. Katolla kävi myös katsomassa peltiseppä, jolta pyysimme työtarjouksen. Hänen mukaansa tilanne ei ollut lainkaan yhtä paha. Piippua ei tarvitsisi purkaa, ja pellitkin olivat hyvässä kunnossa (uusittu kattoremontin yhteydessä 2000-luvulla). Uutena tietona tuli se, että yksi hormeista on muurattu vinoon. Hän ehdotti seuraavaa suunnitelmaa:

1. kaikki piipun hormit korjataan ja massataan kattopintaan asti
2. ne hormit, joita käytetään (4 kpl) massataan (liukuvalu) alas asti (tämä on helppoa saunan ja kamiinan osalta, Petrin kakluuniin se pääsee puhkaisemalla välikatosta ja T:n huoneen kakluuniin luultavasti puhkaisemalla kamiinasta
3. puretaan piipun peltejä ja katsotaan, onko muuraustiilet kunnossa (sanoi että kattopeltityöt ovat niin ammattitaitoista jälkeä, että voisi olettaa, etteivät ole vain peittäneet rähjää piippua uusilla pelleillä)
4. tarvittaessa muurataan uusi piipunkakku mutta vanhan korjailullakin saattaa pärjätä
5. tehdään hattu, tässä tapauksessa kaksi hattua, joissa on sauma keskellä

Suunnitelma kuulosti muuten ihan hyvältä, mutta ongelmaksi tuli hinta. Massaus maksaa 150 - 200 €/m. Kun hormeja on 16 kpl, niin jo pelkkä massaus kattopintaan saakka tulisi maksamaan vähän hirveästi -- siis meidän budjetilla, siinäkin tapauksessa että L olisi ollut apumiehenä. Tähän ei sisältynyt edes ne neljä tulisijaan johtavaa hormia, joihin tulisi tietysti vielä huimasti lisää metrejä.

Tässä vaiheessa otimme selvää massauksesta eli slammauksesta, josta löytyy erinomainen ohje konesaumakatto.info-sivulta. Massaus ei olisi mikään mahdoton homma itsekään tehden, mutta vaikeinta olisi varmaan estää laastia ja tiilenkappaleita putoilemasta hormeihin. Piipunhatunkin voisi tehdä itse.

Viime viikolla meillä vieraili myös L:n isä (rakennusurakoitsija). Miehet tietysti kiipesivät katolle (mikä trafiikki!). Kurkkailtuaan hormeihin supertehokkaalla lampulla L:n isä oli samaa mieltä kuin minun isäni, eli että parasta on purkaa piippu, muurata uusi (ja suora), pellittää ja tehdä kunnon hattu. Lisäksi hän arveli, että vinon hormin syynä on todennäköisesti mittavirhe, joka on sitten päätetty oikaista.

Nyt siis pitäisi päättää, mitä oikein halutaan. Totta on, että veto on huono. Totta on myös se, ettei piippu seisottamalla parane, päinvastoin se haurastuu sitä mukaa, kun välitiiliä putoilee, ja tuki vähenee. Jos vesikaton yläpuolinen osa muurattaisiin uusiksi, eikä veto siitä huolimatta parane, niin sitten voisi harkita massausta.

Nyt siis tarjouspyyntöjä piippumuurareille. Tosin ihan ekaksi taidan kokeilla kuitenkin amista (ks. Laurakaisan talonmaalaus), jos vaikka saisi hyvin suunniteltua ja toteutettua työtä paremmin budjettiin sopien. Tosin mieleen tulee, että juuri äsken pari amisopettajaa tuomittiin siitä, että olivat päästäneet opiskelijat putoamaan kolmen metrin korkeudesta... Jos meidän kattorakenteemme eivät täytä ammatti-insituutin standardeja, niin sitten käännymme valmistuneiden muurareiden puoleen.

Geokysymys

Viime syyskuussa pyysin tarjouksen pohjatutkimuksesta kolmelta (3) paikalliselta geofirmalta, sain kaksi (2) vastausta, joista hyväksyin toisen. Työt luvattiin aloittaa viikon sisään ja tulokset "noin kuukauden kuluessa". Tuolloin ajattelimme, että tarvitsemme pohjatutkimuksen, jotta tiedämme josko ja miten talon painumiseen pitää suhtautua, eli uskallammeko ostaa Vinolaa.

Tehtävä

- työ tehdään Suomessa voimassa olevien määräysten mukaan (Euro-normit)
- visuaalinen tarkastelu (käynti paikalla)
- talon historia + arkistoselvitys sekä muiden perustietojen hankinta
- talon vinouden mittaus ja ympäristön vaaitus
- painokairauksia 4 pistettä ja 1 siipikairaus
- tulostus karttana ja leikkauksina
- raportti pohjaolosuhteista, nykytilanteesta ja suositus jatkotoimenpiteistä

Tuloksia ei tullut kauppapäivään mennessä, emmekä saaneet yrityksistä huolimatta firmasta ketään kiinni. Tontilla käytiin kairaamassa lokakuun alussa, kun kaupat oli jo tehty. Koko syksynä ei kuulunut mitään, ja koska asialla ei enää ollut kiire, se välillä unohtui ja välillä ajattelimme, että katsotaan piruuttamme, kuuluuko firmasta koskaan mitään. Ei kuulunut. Tammikuun puolivälissä lähetin tällaisen sähköpostin:

10.9.2013 hyväksyin tarjouksenne pohjatutkimuksesta (tarjous tämän sähköpostin liitteenä). Tarjouksessa sanottiin töiden alkavan "noin viikon sisällä tilauksesta" (tilaus tehty 10.9.2013) ja "valmiiksi noin kuukaudessa". Puhelinkeskustelussa X.X:n kanssa 9.9.2013 ilmoitin, että pohjatutkimus tarvitaan kaupantekoa varten, kauppapäivä 30.9.2013.

Tiedustelin tutkimuksen valmistumista puhelimitse viikolla 38 jättäen myös soittopyynnön sekä sähköpostilla 23.9.2013 saamatta vastausta. Pihallamme käytiin kairaamassa vasta viikolla 40 (3 viikkoa tilauksen tekemisestä), eikä tuloksia tai yhteydenottoa ole tullut tähänkään mennessä (4 kuukautta tilauksen tekemisestä). 

Tarjouksessa tutkimuksen kiinteäksi kokonaishinnaksi ilmoitettiin X € (sis alv 24 %). Koska tutkimuksen aloitus- eikä valmistumisaikataulu ei ole toteutunut, emmekä voineet käyttää tutkimustietoja kaupantekoon 30.9.2013, mihin niitä ensisijaisesti tarvittiin, ettekä ole ottaneet yhteyttä asiaankuuluvalla tavalla, katsomme että tilauksemme on peruuntunut, eikä meille aiheudu siitä mitään kustannuksia.

 Viikon kuluttua tuli seuraavanlainen vastaus:

Teimme maastotutkimukset syksyllä, mittauspäivämäärä 25.9.2013 ja kairauspäivämäärä 1.10.2013. 

Meillä on mittaus/vaaitus- ja kairaustulokset tulostettuina.

Teillä on mahdollisuus lunastaa tutkimustiedot, joiden hinta on puolet sovitusta kokonaishinnasta. Geosuunnittelua kohteeseen ei ole tehty.

Olemmehan toki pieni asiakas verrattuna esim. jättifirmoihin, jotka teettävät kerrostaloalueiden geotutkimukset kyseisellä yrityksellä, mutta en näe mitään syytä, miksei pientäkin asiakasta voisi palvella asiallisesti. Ehkä rahaa tulee ovista ja ikkunoista niin, että tonnilla ei ole mitään väliä?

Sanottakoon varmuuden vuoksi, että yllä oleva yritys ei ole Geo-Master Oy, jonka toimitusjohtaja on entinen vuokraisäntämme ja mukava mies. :)

Salaoja- ja kellariremonttia ajatellen olisi hyvä, että meillä olisi nuo maaperätiedot. Puoletkin alkuperäisestä hinnasta on liikaa. Emme saa kuitenkaan vastaavia miltään geofirmalta tuloksia tuohon hintaan. Mitä tekisitte?

Kateviljely!

Ajattelin, etten tee puutarhassa tänä vuonna mitään muuta kuin puu- ja pensashommia ja korkeintaan vähän tilliä, persiljaa ja ruohosipulia johonkin reunaan. Kuitenkin oli niin kiinnostavia siemeniä siemenkauppa.comissa, että kun tilasin steviaa, päädyin samalla tilaamaan nuo em. perusmaustekasvit sekä muita yrttejä, salaattia, pensastomaattia, papuja ja selleriä. Sitten paukautin vielä gojimarjaa ja ananaskirsikkaa, vaikka ne ovat varmaan hankalia kasvattaa, mutta eipä mene kuin pari euroa hukkaan, jos mitään ei synny.

Varsinainen hyvä uutinen kuitenkin oli se, että löysin tietoa kateviljelystä. Se on mitä täydellisin ratkaisu meidän kasvimaalle!

Kasvimaa on siis tuo tukkoinen ala vihreän polun molemmin puolin
jos se kuvasta ei heti ilmenisi. Kasvuston alla on vanhoja muoveja.

Vinolan kasvimaa on nimittäin vuosia villiintynyt pläntti savimaalla -- olkoonkin että vuosikymmeniä maata lienee parannettu. Sen sijaan että tappelisimme sen kuokan ja lapion tai jyrsimen kanssa auki, pääsemme tosi vähällä, kun seurailemme kateviljelyn periaatteita.

Tämä jyrsin tuli kaupan päälle talon
mukana. Epäilen sen toimivuutta, miehet
haluaisivat tietysti kokeilla.

Monesta eri kateviljely- ja permakulttuurilähteestä olen koonnut ohjelman, jota aion soveltaa kasvimaallamme seuraavasti, ellei joku kokenut viherpeukalo toisin neuvo:

1. Muovit revitään maasta pois. Metrinen rikkaruohokasvusto niitetään. Roippeet jätetään paikalleen.
2. Peitetään koko ala kauttaaltaan pahveilla (tai sanomalehdillä). Pahvien päälle kasataan oksasilppua 10 - 20 cm kerros.
3. Ja sitten paras osuus: ei tehdä yhtään mitään koko kesänä! :D Tosin haravointi- ja niittojätteet ja sen sellaiset voi levitellä katteen päälle, koska kerros hajoaa humukseksi kesän mittaan, ja päälle kannattaa lisätä tavaraa. Jos jotain rikkaruohoja kaikesta huolimatta tunkee esiin, ne on helppo kitkeä.
4. Ensi tai viimeistään seuraavana keväänä siinä pitäisi olla hyvä kasvupaikka erilaisille kasveille. Oletan, että isommanpuoleisille taimille. Kate vain neuvotaan työntämään syrjään istutuksen tieltä. Kai siihen kylvääkin voi? Jo ensimmäisenäkin kesänä voisi kasvattaa perunaa, näin ainakin yksi espoolainen kokeilu kertoo. Olivat tehneet viillon pahviin ja lykänneet perunan koloon, ja hyvin oli kasvanut.

Se ryytimaa tulee tuon pahvi-silppuprojektin reunaan, ja aion siinäkin kattaa taimirivin ympärykset silpulla ja viherroinalla.

Hirveää, tätä menoa alan kohta kuulostaa ihan harrastelijaviljelijältä! Yleensä kasvimaainnostus on kaatunut nimenomaan niihin rikkaruohoihin, vaikka Seilissä sentään jaksoin hoitaa plänttiäni kaksi kesää niin, että sieltä tuli melkoiset sadot (joku vanhempi setä varmaan kävi salaa lannoittamassa viljelyksiäni, kun ei uskonut, että luomumenetelmin mikään kasvaa...)

Vessanoven ehostus

Kylläpä näyttää masentavalta! :O

En tykkää sisustamisesta noin yleensä, vaikka on kai se muutakin kuin jatkuvaa uuden ilmeen luomista kodille erilaisin vippaskonstein niin, että joka huone näyttää yhtä ahdistavalta kuin asumuslehdissä. Olen parantumaton huithapeli, eli minua ei haittaa se, että maali hilseilee ja tapetti repsottaa, kunhan siitä ei koidu vaaraa rakenteille. Inhoan ylimääräistä krääsää ja pikkusievää rojua muutenkin, ja pidän funktionaalisista ratkaisuista, joissa kantava idea on vanhat ja käytetyt esineet, joilla on tarina sekä pitkä elinkaari.

Joskus on kuitenkin sellaisia kosmeettisia haittoja, etteivät ne mene enää minunkaan seulani lävitse. Tai itse asiassa oman seulan läpi ne juuri ehkä menisivät, mutta kun perustan tässä jossain vaiheessa oikean vastaanoton (vyöhyketerapia) kotiin, en haluaisi antaa asiakkaille sitä vaikutelmaa, että he astuvat röttelöön, joka luhistuu päälle hetkellä millä hyvänsä (kerrottakoon, että keittiössä 4 - 5 kaapinovea on jo ehtinyt pudota varpaille tai olkapäälle, mutta ne ovatkin niitä 90-luvun halpakaappeja). Turhantarkkojen vieraiden suhteen ei ole väliä, koska hehän tulevat meille kotiin ja saavat sietää meidän trendittömiä sisustusratkaisujamme siinä missä mekin heidän kotonaan heidän valintojaan. Asiakkaat sen sijaan saavat mielestäni vaatia hoitotilalta jotain, ainakin sitä että se vaikuttaa siistiltä, puhtaalta ja turvalliselta. Jos joku kaipaa valkoista ja steriiliä, ei sitä valitettavasti löydy täältä jatkossakaan (muuta kuin ehkä Petrin huoneesta).

Sietokynnykseni ylitti alakerran vessan ovi. Yllä olevassa kuvassa näkymä, joka piirtyy verkkokalvoille, kun sisään tullaan kuistin kautta ja avataan eteisen ovi. Oven alareuna näyttää lähemmin tarkasteltuna tältä:

Olohuoneen oven kahvan tekemä reikä on suurin,
mutta se ei näy tässä kuvassa.

Tämä kuva on myös eteisestä. Kaikki alkuperäiset
ovet on maalattu harmaiksi.

Ei ihme, että asuntoesittelijä kierrätti katsojat nurinkurisesti kellarin kautta ensin keittiöön ja sitten muiden alakerran huoneiden kautta eteiseen. Silloin ovi ei osu silmään yhtä pahasti. Sanottakoon, että Vinolassa näyttää tältä siksi, että talossa on asunut meitä ennen pyörätuolissa liikkuva henkilö, eli oli tehty niin paljon esteettömiä ratkaisuja kuin se rintamamiestalossa on mahdollista. Pyörätuolin aiheuttamia kolhuja on etenkin ahtaissa kohdissa kuten ovenpielissä ja kurveissa. Edelleenkään se ei meitä haittaa, koska tärkeintä on, ettei tarvitse varoa mitään.

Koska ovi on pintavaurioita lukuun ottamatta aivan toimiva, olisi ollut tyhmää vaihtaa se tässä vaiheessa, ja liukumekanismi on myös kätevä pienessä eteisessä, josta mennään paitsi vessaan ja olohuoneeseen myös yläkerran portaikkoon, kellariin, keittiöön sekä työkalukomeroon. Reikiä ei saa piiloon maalaamalla, mutta päällystämällä se onnistuu. Riskinä tietysti on, että vessan ovi näyttää siltä, että meillä on tuunattu.

Pyrin aina ratkaisemaan tälläiset projektit niin, että pärjään niillä tarvikkeilla, joita kotona jo on. Tämän oviehostuksen kanssa se oli helppoa, tarvittiin nimittäin vain hiekkaperia, päällystettä, liimaa ja lakkaa. Ai niin, peitelistaa kyllä piti ostaa ihan kaupasta, kun ei ollut tarpeeksi yhtä lajia. Päällystettä eli 1940 - 60 -lukujen sanomalehtiä löytyi yläpohjasta, ja mielestäni ne sopivat aika hyvin rintamamiestalon myöhempien sukupolvien kerrostumiin, jota myös mdf-invaliukuovi edustaa.

Oikealla valmis ovi. Jos jotakuta kiinnostavat työvaiheet, toimin erinäisiä nettiohjeita soveltaen seuraavasti:

Laajakulmakuvassa vaikutelma on tosi suttuinen,
koska lehdissä oli läiskiä, mutta oikeasti kollaasi
on paljon harmonisemman näköinen. Ihan tosi! :D

1. Irrotin WC-kyltit ja irtonaiset lohkeamat sekä kahvan, ja pesin ja hioin oven.
2. Etsin sanomalehdistä ehjimmät ja mielenkiintoisimmat kohdat ja harjasin ne varovasti puhtaaksi. Olivat sangen hauraita.
3. Sekoitin Eri-Keeperistä ja vedestä liuoksen suhteessa 50/50, ja levitin sitä sienellä oveen kauttaaltaan. Sitten levitin seosta liimattavan sanomalehtileikkeen takapuolelle ja painelin sen sienellä yrittäen varoa kuplia ja ruttuja. Lopuksi pintakäsittelin liimalla kaikki vähänkään repsottavat kohdat. Liimavettä kului kaikkiaan noin 4 dl.
4. Annoin kuivua kaksi päivää, ja lakkasin kerran kiiltävällä huonekalulakalla (L:n varastoista löytyi tinneriohenteista).Tämä oli ikävin vaihe, sillä lakka oli vaikea levittää, ja olen aika herkkä liuottimille. En tohtinut tehdä enää kolmatta kerrosta, vaikka olisi tullut parempi niin. Jatkossa kyllä ehdottomasti käyn ostamassa vesiliukoista pinta-ainetta!
5. Sommittelin ja sahasin listat (L opetti käyttämään jiirisahaansa "Anna miehelle kala päivässä" -sananlaskun mukaisesti), jotta tulee viimeistelty vaikutelma. Erityistä sovittelemista vaati olohuoneenoven kahvan iskulinjalla olevan kohdan tukeminen. En ole siihen kovin tyytyväinen, mutta antaa nyt olla noin, sehän on vain yksi vessanovi, härregud. Lisäksi asensin olohuoneenoven kahvaan stopparin, mutta veikkaan, että kolhuja tulee silti vielä lisää.

En ollut aikaisemmin edes kokeillut tuollaista liima-paperi -tekniikkaa, jota kai decoupageksikin voisi kutsua. Oli ihan kivaa, ja voisin harkita sitä ehkä jatkossa, kun noita lehdenriekaleitakin vielä jäi. Hauskinta oli kuitenkin sahaaminen, sillä en ollut aikaisemmin käyttänyt jiirisahaa.

Jo liimausvaiheessa aikaa hurahti miltei enemmän vanhojen uutisten ja ilmoitusten lukemiseen. Tarkennettakoon, että yläpohjasta löytyi vain pari palaa Turun Sanomia mutta useita aukeamia Uusi Päivä -lehtiä (demarilehti) sekä yksi Rakentaja-lehti (ay-lehti), jossa oli vieläpä osoitelappukin.

Tässä viisi suosikkipoimintani pikku-uutisista ja ilmoituksista (isoja uutisia ei tähän valitettavasti mahdu):

Ah mitä yksityiskohtaisuutta sen ajan uutisoinnissa!
Uusi Päivä 1950.

Mitä? Missä? Mitkä festivaalit? Mitä ulkomaalaisia? Häh?
Uusi Päivä 1962.

Naisten emansipaatio on esiliinasta kiinni.
Uusi Päivä 1949.

Ensin kannattaa kuitenkin hutkia.
Uusi Päivä (vuosi ei tiedossa).

Käviköhän tällä flaksi?
Uusi Päivä (vuosi ei tiedossa).

Puista ja pensaista

Kun maass' on hanki ja järvet jäässä, on ehdottomasti paras aika suunnitella kesäpihaa.

Tänä vuonna teemme pihalla korkeintaan nämä puutarhanhoidolliset toimenpiteet:

• hedelmäpuiden leikkaus
• ruusupensaiden poistaminen
• pensasaidan leikkaus

Omenapuita on kymmenen, joista kolme joutuu poistamaan kokonaan, koska yksi kasvaa lähes maata pitkin ja kahden runko on niin ontto, että niitä tuskin saa enää elvytetyksi. Kaikki omput ovat vanhoja ja vaihtelevakuntoisia mutta muutama on todella tuottoisa. Jos karsiminen antaa niille eloa, meille jää vielä seitsemän tuottavaa omppua eli aivan liikaa omenoita omiin tarpeisiin. Noiden lisäksi on vielä viisi muuta hedelmäpuuta, joista emme ota selkoa, ovatko luumuja, päärynöitä, kirsikoita vai mitä.

Pihalla on myös useita taantuneita viinimarjapensaita. Niitäkin voi yrittää elvyttää, ja jos se ei pure, laitetaan uudet tilalle. Tai sitten jotain muita pensaita. Pitää myös miettiä, kuinka paljon viinimarjoja oikeastaan haluamme syödä. Mustia voisi kyllä syödä loputtomasti, mutta punaiset ja muut ovat vähän pakkopullaa, koska mehuja ja hilloja emme juuri keittele, vaan käytämme marjat mahdollisimman raakana ja sokerittomasti eli tuoreina ja pakasteina (käsittää myös pakastetun tuoremehun).

Koska en ole mikään intohimoinen viherpeukalo, enkä jaksa kuuhkia pihalla koko kesää kitkemässä ja kastelemassa (ja onhan myös kellari- ja salaojaremontti), en viitsi edes ajatella sellaisten juttujen viljelemistä, jotka säilyvät ja joita saa halvalla ja hyvälaatuisina kaupasta. Tällaisia ovat mm. peruna, sipuli ja härkäpapu. Sen sijaan tarvetta olisi puutarhatuotteille, joiden viljely on helppoa ja jotka ovat todella ravinteikkaita ja kaupassa kalliita. Tai jotka ovat parhaita tuoreeltaan. Näihin luen seuraavat:

• kaikki mausteyrtit
• lehtisalaatit
• tyrni
• musta-aronia
• mustaselja (lue lisää)
• stevia (lue lisää)

Kun taantuneita puita ja pensaita (ml. ruusut) poistaa, tulee tilaa uusille pensaille. En vain tiedä pensaiden istutuksesta mitään, mutta eiköhän netti ole pullollaan kaiken maailman puutarhapalstoja, ja aina voi kysyä naapurilta, omilta tai appivanhemmilta.

Mustaselja (jota ei pidä sekoittaa yleiseen ja myrkylliseen terttuseljaan) on suuri rakkauteni, johon tutustuin vuonna 1988 Unkarissa huumaavan maukkaan juoman muodossa, ja kevätkesällä seljat kukkivat siellä hullun lailla joka ojanpenkalla. Suomessa sitä ei valitettavasti luonnonvaraisena kasva, ja ilmeisesti koristepensaana kasvatettuna siitä tulee pensas eikä puu, eikä se ehdi marjoa. Sokerikylläistä juomaa saa Suomessa vain erikois- tai hyvin varustetuista kaupoista kovaan hintaan. Viime keväänä tein itse mehua koko vuoden tarpeiksi, kun satuin saamaan runsaasti kukkia (köh, syyllistyin ehkä salakuljetukseen?) Meillä seljankukkamehusta ei kyllä tykkää kukaan muu kuin minä, joten saan juoda koko sadon itse.

Steviasta en omaa minkäänlaista kokemusta, enkä ole sitä kaupasta ikinä ostanut, koska käytän makeuttamiseen melkein yksinomaan hunajaa. Mietin kuitenkin, voisiko steviaa käyttää seljan, aronian ja tyrnin säilönnässä jotenkin. Ainakin kokeilla voi, sen kasvatuksen sanotaan olevan helppoa.

Huutava tarve työhuoneelle

Kun muutimme Vinolaan, nautin jo etukäteen siitä, että meillä olisi paljon tilaa. Saisin vihdoin oman työhuoneen! Voisin laittaa ompelukoneen omalle pöydälleen niin, ettei sitä joka kerta tarvitsisi pakata. Ja jos pitäisi lopettaa ompelu siltä päivältä, ei tarvitsisi siirtää kaikkia tavaroita pois, jotta perhe mahtuu syömään. Ajattelin myös, että vihdoin minulla on oma IT-piste, jossa on printteri ja skanneri valmiina paikallaan, eikä tarvitse konttailla pöydän alla, kuten edellisessä asunnossa, kun jouduin hoitamaan kaikki tuollaiset jutut Petrin koneella.

Toisin kävi. Ensinnäkin meitä on nyt yksi asukas enemmän. Tietokonejuttujen osalta asiat ovat hyvin: L asensi uuden, superhienon ja nopean kaksipuolista tulostavan väriprintterini oman IT-luolansa nurkkaan, ja pystyn tulostamaan langattomasti läppäriltäni mistä tahansa päin taloa. Ja L on se, joka korvillaan kuuntelee opiskeluprujujeni lopuntonta tulostumista, en suinkaan minä. ;)

Tietotyö- ja opiskelupöytäni on edellisen asunnon tavoin ruokailutilassa, ja ompeluun (painopeitto- ja tyynytilaukset) tyhjensin T:n huoneen yhtenä lukuisista leluvarastona toimineen pöydän. Ei toiminut. Pöytä oli liian pieni, ja T:n huone oli huonoin mahdollinen paikka levitellä neuloja ja lankoja.

Ensiksi tarvittaisiin lujuuslaskentaa siitä, mitä seiniä voi purkaa,
ja millaisia tukirakenteita tarvitaan, vai voiko purkaa ollenkaan.
Kellaripähkäilystä kirjoitan lisää myöhemmin.

Taannoin ajattelimme, että kellarista tehdään asuinhuone. Nyt alamme yhä enemmän olla sillä kannalla, että sinne rakennetaan minulle työhuone tieto- ja käsitöitä varten. Kellariin ei voi hoitohuonetta ei voi sijoittaa jyrkkien portaiden takia. Itse pystymme loikkimaan miten tahansa, mutta en todellakaan haluaisi kenenkään asiakkaan kaatuvan tai putoavan (oletanko siis, etteivät ihmiset osaa kävellä portaissa yhtä hyvin kuin me?!?). Muutenkaan talomme ei ole esteetön, sillä sisään tullaan kuistin kautta, ja sinne on yhtä lailla betoniportaat, vieläpä talvella liukkaat.

Koska kellariremontti on ns. ikuisuusprojekti, oli keksittävä väliaikainen ratkaisu työhuonepulman selvittämiseksi. Suurimman ongelman muodosti tilanpuute: Vinolassa on käsittämättömän vähän ehjää seinäalaa. Joka paikassa on kiinteitä kaappeja ja kaapistoja, ikkunoita, ovia, teknisiä juttuja ja sen sellaista.

Väliaikainen työpöytä pystytettiin kuitenkin olohuoneen ison ikkunan alle. Kellarissa oli kolme väliovea, joista valikoimme kokonsa puolesta parhaan pöytälevyksi, ja L väsäsi ex tempore pukit jaloiksi, viimeistellään niitä sitten ajan kanssa joskus.

Kuvassa kokonaisuus näyttää lähes siistiltä!

Noihin voisi vielä
lisätä hyllyt.

Eihän se ehkä elegantein mahdollinen ole, mutta ainakin mitat riittävät, ja tukevakin se on. Varjopuoli on se, että olohuone on muuttunut verstaaksi, eikä siitä huolimatta mikään tila maailmassa vain tunnu riittävän noiden painopeittojen ompelemiseen.

Jotenkin luulen, että työskentelen "olohuoneessa" vielä ensi syksynäkin...

Yksityiskohta paljastaa pöytälevyn ovimenneisyyden.

Risuista polttoainetta?

Ei tästä kyllä mitään selvää saa, mutta uskokaa pois,
kyllä siinä on ihan riittävästi piikkistä tavaraa.

Pihassamme on jo nyt vallan hirveästi risuja, ja keväällä ja kesällä tulee moninkertainen määrä, kun vuosia rehottanut aita siistitään ja ruusupensaat minimoidaan (tai ehkä eliminoidaan). Olen saksinut tylysti tyvestä poikki pahiten tiellä olevia puskia, parhaimmillaan 3-4 metrisiä ruusunoksia. Toivon, että on hyvä syy siihen, miksi ruusupensaita ei neuvota leikkaamaan talvella, esimerkiksi vaikka se, että pakkasella leikkaaminen näivettää juurakon kuoliaaksi.

Ärsyttää ajatus, että nuo piikkiset risut pitäisi pakata peräkärryyn ja raijata kaatopaikalle, vaikka syksyisin niin saa tehdä ilmaiseksi. Kun orapihlaja-aita leikataan, siinä ei riitä pari kärrylastia, vaikka kärry onkin iso.

Kun risut ovat kuivana hurjan hyvin palavaa tavaraa, tulee mieleen, saisiko niitä jotenkin hyödynnetyksi. Nehän voisi periaatteessa hakettaa ja jotenkin muotoilla briketeiksi. Niitä kun polttaisi muutama purkki kerrallaan hiilloksella, niin taatusti palaisivat hilpeästi. Miksi kukaan ei tee näin? No tekeehän: katso vaikka!

Miten tuo brikettien muotoilu sitten käytännössä onnistuisi? Ensiksi tulee mieleen vanha kunnon maitopurkki ja pieni lasten hiekkalapio. Normaaleille ja tehokkaille ihmisille sellainen olisi turhauttavaa nyhertelyä, mutta uskoisin T:n innostuvan noin selvärajaisesta hommasta, varsinkin jos purkkien sulkemiseen kehittelee jonkin hauskan menetelmän. Nopeammin homma ehkä hoituisi, jos haketta kääräisisi sanomalehtiarkkiin ja survoisi sen maito- tai kaurahiutalepurkkiin. Purkkeja ei tarvittaisi, jos ne vain käärisi jonkinlaisiksi paketeiksi sanomalehteen, mutta veikkaan sotkun olevan melkoinen useammin kuin harvemmin.

Meillä ei ole oksasilppuria tai haketinta, mutta ainakin on haketettavaa, joten puolet tarvikkeista on jo koossa. Olemme syksystä asti puolihuolimattomasti silmäilleet haketintarjouksia (ei ole ollut) ja vertailuja. Kannattaisi ostaa kerralla suht kunnollinen eikä sellaista kosmeettista pikkusilppuria, mutta ei tietenkään niin kunnollista, että se maksaa hirveän monta sataa. L:n isällä on mökillään mahtava haketin, jolla silppusin onnessani kaiken liikenevän risun koko tontilta. Se murskasi nelisenttisetkin oksat kevyesti mutta oli silti kevyt ja vei vähän tilaa. Samanlainen tai yhtä hyvä pitäisi olla. Naapurit eivät varmasti ilahdu jatkuvasta vinguttamisesta, mutta hei, sehän on työn ääntä, ja ainakaan meidän tontilta ei kantaudu kesällä ruohonleikkurin mylvintää.

Hengittää, ei hengitä, hengittää, ei hengitä...

Painovoimaisesti ilmastoidun talon pitäisi hengittää joka puolelta. Meillä ei taatusti hengitä. Lisäeristyksessä on käytetty SPU-levyä, ja kaikki lattiat ja useimmat seinä- ja kattopinnat ovat laminaattia tai muovia (paitsi mäntypaneelit).

Älä korjaa ehjää ja toimivaa. Nuo SPU- ja laminaattityöt ovat vielä ihan kunnossa. Mitä nyt SPU-levyjen välejä ei ole tiivistetty, mikä on hengittävyyden kannalta hyvä asia. Laminaatit ovat sieltä täältä vähän käpristyneet ja naarmuuntuneet, mutta niistä päätimme jo kauan sitten, että antaa olla ainakin T:n leikki-iän. Meillä ei haise, eikä ole tunkkaista. Tietääkseni. Oman talon hajuun on tietysti niin tottunut, ettei huomaa vaikka täällä olisikin lievä tunkkainen perushaju. Muutama tarkkanenäinen ulkopuolinen henkilö on kyllä väittänyt, että perustuoksu on neutraalin raikas. Ainakin toistaiseksi.

Jos hengittämättömät materiaalit häiritsevät, on vika korvien välissä, eikö?

Remonttijärjestys on kutakuinkin seuraava, tämän vuoden osalta siis:

• isot: salaojat; kellarin remontoiminen työhuonekuntoon (öhhh...)
• pienet: savupiippu ja kaikenlaista sellaista silppua, jota en jaksa edes mainita

Lattiat, sisäseinät ja -katot saavat siis odottaa. Haaveilen kuitenkin siitä, että tuon laminaatti- ja muovikerroksen alta saisi esiin alkuperäisen laudan, ja miltä se näyttäisi hiottuna ja maalattuna tai petsattuna. Seinien hengittävyydestä taas on turha puhua niin kauan, kuin sitä SPU:ta on siellä välissä. Pitäisikö se sitten samassa rysyssä vaihtaa vaikka puukuitulevyyn? Oli miten oli, asia ei todellakaan ole ajankohtainen. Kun siihen sitten noin viiden (tai kymmenen) vuoden päästä ryhdytään, on laminaatti ikääntynytkin siinä välissä sen verran, että luultavasti se jo sen takia pitää vaihtaa, ja ehkä lisäeristyksen toimivuudestakin on enemmän tietoa.

Parhaassa tapauksessa emme edes ryhdy remontteihin, vaan elämme toisenkin vuoden näillä samoilla, ja sitten ehkä kolmannen... Onhan sitä ennenkin röttelöissä asuttu ja hyvin on voitu!